Seuraavana vuorossa perinteinen ajatuksia herättävä kesänovelli. Nopeasti nautittavissa sopivana ajankohtana suven viipyilevinä joutohetkinä:
Viljami Kotka oli sangen tavanomainen mies kaikin tavoin. Hänen urat löytäneen elämänsä ainoa erikoisuus piili siinä, että häntä kutsuttiin Nuuskakuninkaaksi.
Ei sen tähden, että hän olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen ankara nuuskaaja tai että olisi päivääkään viettänyt tupakkateollisuuden palveluksessa. Syyt mahtipontiseen nimitykseen piilivät siinä tosiseikassa, että hänen vanha rintamamiestalonsa oli jo vuosikymmenien ajan ollut ainoa elinkelpoinen rakennus surkealla kujalla, joka kantoi Nuuskatien nimeä.
Kaikki kaupunginosan asukkaat tiesivät nimen syntytarinan, joten siitä ei koskaan ollut aiheutunut minkäänlaista asiatonta parranpärinää, mutta ja kuten viisaat sanovat, nykyisyys on hetki, josta tulee menneisyyttä päättäjien pilattua sen.
Nuuskakuja olikin jo pitkään ollut paikkakunnan teknisen lautakunnan nuorten änkyröiden päänvaiva ja kivi heidän kengissään. Kyseinen alue viipyili joskus tulevaksi toivotun huonekalujätin tai ainakin akkutehtaan tai edes datakeskuksen kannalta sopivana tonttimaana, jonka pakkolunastamiseen lautakunnan tyttöjen ja poikien halu oli kova. Hankkeet eivät kuitenkaan edenneet toivotusti, joten jotain nykyaikaisempaa piti keksiä.
Ja mikäpä sopisi tähän päivään paremmin, kuin historian poispyyhkiminen ja sen korvaaminen jollain muulla. Oppia päätettiin ottaa rapakon takaa, pari vuotta sitten muodissa olleista, mutta nyt jo sielläkin kehnoiksi todetuista menettelyistä. Sopivan konsultin käskettiin keksiä, että itse Nuuskakujan nimi oli toksinen ja ongelmallinen ja kaikin puolin ajastaan jäänyt. Niinpä eräänä synkkänä ja myrskyisänä iltapäivänä pidetyssä lautakunnan kokouksessa Nuuskakujan nimeksi vaihdettiin Sateenkaarikatu.
Kuten ajallemme tyypillistä, tällaiselle typeryydelle kyllä naureskeltiin kansan keskuudessa, mutta mitään muuta ei kukaan asialle halunnut tehdä. Kotka itse sentään kirjoitti sähköpostin tutulle varavaltuutetulle, mutta viestiin ei koskaan vastattu.
Niinpä tienpätkän nimi vaihtui ja ylvään Nuuskakujan ainoa asukas jatkoi elämäänsä naurettavalla Sateenkaarikadulla.
Ajan sanotaan kultaavan muistoja, mutta useimmiten se kuitenkin lopulta vain huuhtoo ne pois. Kun viimeisinkin paikallisen elämänmuodon totuuden tuntija puski horsmaa hautausmaalla, ei Kotkakaan saanut enää olla rauhassa.
Tiedostavat räkänokat alkoivat töhriä Nuuskakuninkaan kuistia punaisella maalilla ja huudella hänelle asiattomuuksia kadulle perustettujen eettisten kahviloiden terasseilta, joilla he istuivat koskaan ostamatta mitään.
Mitäpä uusi uljas nuoriso olisi menneistä tiennyt tai edes välittänyt. Näille historiattomille Nuuskakuningas oli vain joku äijä, jonka oli täytynyt tehdä jotain pahaa ansaitakseen liikanimensä.
Sellainen on tarina Nuuskakuninkaasta.