Kesällä 2020 ajoin ojaan Mullolantiellä. Matkamme määränpää oli Vähäkyrö ja Kanttorilan kahvila, jonne tapaamme tehdä pikavisiittejä mökiltä.
Ojaanajon syy oli niin nolo, etten viitsi sitä tässä toistaa. Joka tapauksessa huomasimme olevamme jumissa keskellä metsätietä, jossa emme olleet nähneet ainuttakaan vastaantulijaa.
Syyllisen löytäminen ei nosta autoja ojasta, mutta aloimme silti vaihtaa näkemyksiä vastuukysymyksistä. Tunnelma sähköistyi samaan tahtiin lähestyvän ukkosrintaman kanssa.
Onneksi tilanne laukesi, kun paikalle sattui kotimaanmatkaileva lahtelainen pariskunta, joka hinasi automme ojasta.
Pieni sattumus, josta ei jäänyt traumoja.
Samana kesänä poistin järviruokoja mökkimme edustalla olevasta merenlahdesta. Kuljin kahluuhousuissa kasvilta toiselle ja ajatuksena oli, että homma olisi hoidettu puolessa tunnissa.
Se oli toiveajattelua. Työ jäi lopulta kesken, sillä syvempään veteen edetessä vastaan tuli yllättävä haaste.
Jalat upposivat mutaan niin, ettei pohjaa tullut vastaan lainkaan. Jouduin polkemaan paikoillani, ja silti rintakehään saakka ulottuvat kahluuhousut alkoivat hörppiä vettä.
Mieleen hiipi ikävä skenaario. Ehkä jalat jäävät jumiin enkä saa niitä enää irti. Ehkä alan vajota pohjattomaan mutaan.
Ei tilanteessa mitään oikeaa vaaraa ollut. Tai miten sen nyt ottaa. Eräänlainen vaara olisi ollut sekin, että olisin joutunut huutamaan apua ja mökkinaapuri olisi vetänyt minut köydellä lahdesta. Sellainen olisi luultavasti päätynyt alueen perimätietoon. Kahlasin siis rantaan, kun vielä kykenin.
Kirjoitin molemmista tapauksista saman kesän aikana tarinan.
Mullolantien episodista syntyi novelli Pitkä kuuma kesä, jossa nuoren vaasalaispariskunnan auto hyytyy keskelle metsätietä. Järviruoko-operaatio päätyi Morsionsalmi-nimiseen tarinaan, jossa kaislanpoistohommiin palkattu kesätyöläinen jää kiinni pohjamutaan kammottavin seurauksin.
Sinällään vähäpätöiset tapahtumat muuttuivat merkityksellisiksi. Tarinat syntyivät vaivattomasti, melkein itsestään. Kesällä on sellainen vaikutus.
Pidän lähes kaikista vuodenajoista, mutta kesässä on oma taikansa.
Huomasin sen hiljattain, kun piipahdin kaupungissa. Perinteisten kuntoilijoiden ja tuopinkallistajien lisäksi näin meditaatiopiirin, keskiaikaisen miekkailun harrastajia sekä ihmisiä vain istumassa rantakivellä kirja kädessä tai kuulokkeet korvilla.
Tuli tunne, että kesällä kaikki on vähän kevyempää. Aivan kuin olisi hetken lomalla todellisuudesta. Tai ehkä näkisi sen vähän tarkemmin.