Sairastuin pari viikkoa sitten influenssaan. Kuvio ja oireet olivat tavanomaiset. Tauti iski yllättäen ja pyytämättä kuin maanpetoksellinen dokumentti maamme toiseksi pitkäaikaisimman naispääministerin faksiin.
Siinä kurjuuden ydinpuuta maistellessa, elämäni valo, uusi toivoni ja suuri rakkauteni päätti ilahduttaa minua hankkimalla meille yhteisen kenokupongin.
Koska olemme molemmat hyvin kokemattomia toimijoita veikkaamisen saralla, jouduimme perehtymään aiheeseen alkeista lähtien. Mikä on sopiva panos, entä paras taso, kannattaako ottaa kunkkukerroin tai mitä se ylipäätään edes tarkoittaa.
Kuponki sisälsi kymmenen arvontaa, joten se merkitsi kahta päivittäistä jännityshetkeä ripoteltuna viidelle vuorokaudelle. Tuo aikajänne on sattumoisin yhtä pitkä, kuin influenssan pahimman vaiheen kesto myönteisimmän ennustusvaihtoehdon mukaan.
Ensimmäisten päivien arvonnoissa menestyimme melko hyvin.
Saimme jokaisella kerralla useita osumia eli paljon enemmän, kuin jossain lotossa tyyliin ikinä. Emme tosin yltäneet kiinni pottiin, mutta uskoimme, että kyllä se niin sanottu kova työ lopulta tässäkin kontekstissa kannattaa.
Ryhdyimme opiskelemaan tulosten tulkintaa ja sitä, millaisilla lukemilla olisi mahdollista päästä käsiksi riihikuivaan.
Havaitsimme, että voittajalla täytyy olla kupongissaan mahdollisimman monta osumaa. Ei siinä mitään, aivan järkeenkäypä juttu. Mutta havaitsimme myös sen, että joskus on mahdollista voittaa, vaikka kupongissa ei olisi ainuttakaan iskemää.
Toisin sanoen varmasti rahatta jää ainoastaan eräänlainen keskiluokka.Se massa, jonka kupongeista löytyvät ne konkreettiset pelin kontekstissa oikeaan tekemiseen perustuvat osumat. Siis se aito hyvinvointi, jotka lukuisia iskemiä saaneet voittajat ja täysin ilman osumia jääneet luuserit riistävät varsinaisilta tuloksen tekijöiltä.
On lähes kalliin kolumnitilan väärinkäyttöä todeta se itsestäänselvyys, että analogia pelin ja yhteiskuntamme todellisuuden välillä on ilmeinen. Sillä juuri niinhän se täällä tänäänkin menee.
Me keskiluokkaiset ihmiset, me ihan tavalliset tallaajat pyöritämme tätä kaikkea. Me kirimme siinä kuuluisassa oravanpyörässä ja kannamme vastuuta, niin kuin käsketty on.
Ja missä se hyvä sitten muka näkyy? No ei yhtään missään.
Paitsi siinä, että ne isojen osumien voittajat vaativat meitä maksamaan kaiken. Ja juoksemaan yhä lujempaa ja luopumaan yhä enemmästä.
Ja ne tyhjien iskemien luuserit vaativat myös meitä maksamaan kaiken. Ja kuittaamaan seuraukset jossain muualla, aivan muiden luomista ongelmista ja pitämään turpamme kiinni ja mitätöimään kaiken meille arvokkaan ja merkityksellisen.
Se on sitä tosielämän kenoa ja ylihyvää päivää.
Mutta mitä influenssaan tulee, niin tietenkin ajan mittaan kukistin taudin.
Ja mitä kenokuponkiin tulee, niin lopulta onni potkaisi meitä. Viimeisessä arvonnassa oli nolla oikein.
Se merkitsi tilille aitoa rahaa.
Lippua pois maksavasta luokasta. Pääsyä voittajien ja luusereiden etuoikeutettuun piiriin.
HARRI V. HIETIKKO
Kirjoittaja on virkamiesboheemi ja kirjailija