Maanantaina nähty Ari Lehikoisen dokumentti Urho Kekkosesta järkytti monen mieltä.
Dokumentti kuvasi Kekkosen viimeisiä vuosia tasavallan presidenttinä ja eläkeläisenä.
Minun sukupolveni piti Kekkosta myyttisenä sankarina. Hän oli arvostettu ja kunnioitettu valtionpäämies, jolla oli kunto kuin viisikymppisellä ja joka aina hiihti ja kalasti.
Dokumentti riisui Kekkoselta glorian ja näytti hänet heikkona, sairauksien runtelemana vanhuksena, harhaisena höppänänä, joka halusi juoda silmälasikotelosta.
Uskon, että monesta katsojasta tuntui pahalta. Oliko näitä kuvia todella tarpeen tuoda meille esille?
Olisiko vanha presidentti pitänyt jättää rauhaan? Jokainen meistä vanhenee eikä vanheneminen ole koskaan kovin hohdokasta.
Dokumentti toi mieleeni pari vuotta sitten kuolleen isäni. Hänkin oli terävä, menestynyt charmikas, loistava puhuja ja rakas isä.
Mietin, miltä olisi tuntunut, jos hänen viimeiset hetkensä olisi raastettu kuvina julkisuuteen?
Saako Kekkosen sairaudella herkutella muita vapaammin siksi, että hän oli presidentti, ikään kuin kaikkien omaisuutta?
Dokumentin ote oli onneksi lempeä. Skandaaleja ei kaiveltu eikä sensaatioita etsitty edes siitä, että Kekkonen tunsi nuorta Maarit Tyrkköä kohtaan "ystävyyden rakkautta" – vai oliko se nyt "rakkauden ystävyyttä".
Toimittajana olen sitä mieltä, että asioita ei saa salata.
En silti tiedä, olisinko halunnut mieli- ja muistikuvieni romuttuvan näin rajusti.
Mielikuvani uljaasta Urhosta syrjäyttää nyt kuva sängyllä nököttävästä, kuoppaposkisesta vanhuksesta, jonka silmissä on tyhjä ja poissaoleva katse.
Olen surullinen.
JAANA-STIINA ALA-KORPI