Yhdysvalloissa vaalitaan uskomusta siitä, että kaikki ovat lähtökohtaisesti tasa-arvoisia keskenään. Yksi tapa osoittaa tätä on kohdata ihmiset rennon epämuodollisesti. Amerikkalaiset ovatkin yleisesti ottaen innokkaita tekemään tuttavuutta, kyselemään kuulumisia ja jakelemaan kohteliaisuuksia.
Vuorovaikutus on runsasta ja sävyltään poikkeuksetta positiivista. Keskustelua kuorrutetaan kepeillä kohteliaisuuksilla ja henkilökohtaisuutta korostetaan puhuttelemalla keskustelukumppania toistuvasti etunimellä.
Härmäläisestä keskustelukulttuurista käsin kaiken tilan täyttäminen puheella on hengästyttävää. Etunimen toisteleminen rupattelun lomassa voi tuntua liiankin tuttavalliselta ja kehuminen hämmentävältä, suorastaan kiusalliselta.
Siinä missä suomalaiset osoittavat kohteliaisuuttaan antamalla kanssaihmisille riittävästi etäisyyttä, käytetään Yhdysvalloissa jutustelua ja sen lomassa lausuttuja kohteliaisuuksia yhteisen sosiaalisen maaperän rakentamiseen ja vahvistamiseen. Näin kanssakäymisestä pyritään tekemään mahdollisimman ristiriidatonta ja sujuvaa.
Luoviminen hyytymättömien hymyjen ja ylenpalttisten kohteliaisuuksien aalloilla voi tuntua asiapitoiseen kommunikointiin tottuneesta pakonomaiselta ja uuvuttavalta. Kohteliaisuuksien jakaminen ja vastaanottaminen on nimittäin täysin oma taitolajinsa, joka vaatii siihen tottumattomalta runsaasti viitsimistä ja energiaa. Välillä saattaa joutua tosissaan ponnistelemaan täyttääkseen edes kohteliaan kanssakäymisen minimikriteerit.
Lapsilta solahtaminen kehumisen kulttuuriin näyttää sujuvan onneksi helpommin. Poikani antautui ensimmäistä kertaa englanninkieliseen keskusteluun aloittaessaan treenit paikallisen futisseuran kanssa. Hän oli kuulemma halunnut kehua joukkuekavereidensa suorituksia, koska kaikki muutkin kehuivat ja tsemppasivat häntä. Parhaimmillaan kehuminen on juuri tätä – hyvän yhteishengen luomista ja toisten itsetunnon vahvistamista.
Omia vuorovaikutuskäsityksiään on hyvä silloin tällöin tarkastella kriittisesti ja hiukan ravistellakin. Jos emme sentään ole valmiita kehumaan tuntemattoman ohikulkijan mekon väriä, voisi pieni kehu tai kohteliaisuus silloin tällöin vaikkapa työtoverille olla paikallaan.
Lapsiakin voisi ohjata tunnistamaan ja tuomaan esiin kaverin onnistumiset nykyistä herkemmin. Siinäpä haastetta vanhemmille, opettajille ja harrasteryhmien ohjaajille.
Hanne Rantala
Yhdysvalloissa asuva viestintäammattilainen Seinäjoelta