Olin jo kauan aikaa ihmetellyt, miten ihmiset ottavat kännyköillään selfietä eli kuvia itsestään, kun kamerat näyttivät aina olevan aivan nurinperin.
Kääntelin omaa kapulaani, jossa on kamera mutta jolla ei järkeni mukaan voinut ottaa selfieitä. Vihdoin kysyin eräältä tuttavaltani ja hämmästyksekseni kuulin, että kännyköissä on etuosassaan kamera ihan vaan näitä oman naaman kuvaamisia varten.
Selfiekameran puuttumista omasta kännystäni en todellakaan pidä miinuksena, pikemminkin päinvastoin.
Sitä paitsi mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvemmin haluaa muutenkaan tulla kuvatuksi, puhumattakaan, että kuvaisi omaa naamaansa.
Vaan kuinkas sitten kävikään, kun huomasin, että tabletissani on niin sanottu selfiekamera. Päätin heti kokeilla, miten oman naaman kuvaaminen onnistuu.
Olipa vaikeaa sihdata tablettia niin, että naama näkyi edes jotenkin. Ei tämä ainakaan kivaa ole, ajattelin ja ihmettelin alalaitaan ilmestynyttä janaa ja tekstiä. Oikein piti panna rillit päähän, jotta näin tekstin.
Ei olisi kannattanut katsoa tarkemmin. Tekstissä nimittäin luki: Kauneustaso ja alla oli jana asteikolla nollasta kymmeneen prosenttiin. Ja minun kauneuteni taso oli tabletin mielestä vitonen. Tuohan oli melkein vakiarvosana kouluaikoina matikassa, jota inhosin yli kaiken.
Ehkä moisen muistaminen nosti lievää kiukkua tablettiani kohtaan: mikä se on arvostelemaan minun ulkoista olemustani.
Ajattelin ensin toiveikkaana, että kysymyksessä on jokin uusi valokuvaukseen liittyvä termi ja että siirtyminen valaistukseltaan edullisempaan paikkaan nostaisi kauneustasoa. Eipä nostanut. En silti heittänyt aparaattia seinään, vaikka ärsyttikin.
Minulla on suurentava peili, joten ei takuulla ole harhakuvitelmia omasta ulkonäöstä. Mutta silti olin jotenkin melkein loukkaantunut, kun jokin kapine arvioi oikein numeroilla ulkonäköäni.
Päätin kokeilla, vaikuttaisiko arvioon esimerkiksi meikki. Tein naamalleni joitakin parannuksia, mutta eipä vaikuttanut mitenkään. Taso pysyi vitosessa.
Entäpä, jos tabletti olisi ollut jonkun ulkonäöstään muutenkin huolissaan olevan kädessä? Olisiko hän kenties tilannut heti ajan joltain naaman täyttäjältä ja saanut pois erilaisilla ruiskeilla rypyt ja muut iän tuomat merkit, joiden arvelin vaikuttavan kauneustasoon.
Ja mikä kierre moisesta sitten olisikaan syntynyt.
Eiväthän täyteaineet ole ikuisia eivätkä myöskään harmittomia, vaan uutta täytettä on laitettava iästä riippuen muutaman kuukauden välein.
En tiedä, mitä moinen kauneustason mittari loppujen lopuksi tarkoittaa. Mutta jos sitä ei osaa ottaa huumorilla, se saattaa aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää ja varsinkin kun nykyään vanheneminen ei saisi näkyä, ei ainakaan kasvoilla.
Mieleeni tulivat Elina Salo ja Kati Outinen, jotka olivat keskeisissä rooleissa Mika Kaurismäen ohjaamassa elokuvassa Le Havre. Jos heillä oli meikkiä, se ei ainakaan näkynyt mitenkään.
He näyttivät ikäisiltään, mutta se ei suinkaan tehnyt heistä rumempia. Heidän kasvonsa, eleensä ja vartalonsa olivat tasapainossa.
He olivat uskottavia ja persoonallisia.
RITVA LÖFBERG
Kirjoittaja on lapualaislähtöinen journalisti