Huhtikuu 1976. Olin juuri aloittanut aamun työt toimistossa Seinäjoen keskustassa, Vapaudentien varrella. Ambulanssi! Ääni oli tullut tutuksi. Sairaala sijaitsi lähellä. Tuo aamu kuitenkin osoittautui poikkeukselliseksi; ujellus Itikanmäen suunnasta jatkui lähes taukoamatta.
Kännykät ja internet vasta siinsivät jossain tulevaisuudessa. Nopein uutisten välittäjä oli lankapuhelin. Oli paneuduttava päivän rutiineihin, vaikka ajatukset harhailivat, ulottuivat omiin läheisiinkin.
Mitä kauheaa oli tapahtunut ja missä? Odotin, että puhelin soisi ja joku kertoisi. Mutta ei se soinut, minulle. Se soi monille lapualaisille ja heidän läheisilleen ja tutuilleen kaukana kauppalan ulkopuolellakin.
Patruunatehtaalla oli räjähtänyt. Kuolleita ja loukkaantuneita oli monta kymmentä.
Olin jälleen kuulevinani korvissani ambulanssien ujellukset, kun astuin – ystävän kutsumana – elokuvateatteriin katsomaan tuosta niin monien elämän pysyvästi muuttaneesta tragediasta kertovaa elokuvaa ”Lapua 1976”. Tunnustan olleeni ennakkoluuloinen. Ennakkoluuloni johtuivat rajoittuneisuudestani. Minun on hyvin vaikea hyväksyä fiktiota, joka pohjautuu elävässä elämässä tapahtuneeseen. Ja kuolleitten ihmisten nahkoihin menemisen koen tahtomattanikin eräänlaisena ruumiinryöstönä.
Hyvin nopeasti elokuvaa katsoessa tuollaiset ajatukset ja tunteet menettivät merkityksensä. Lapua 1976:n tekijöiden kunnioitus ja arvostus tragediassa menehtyneitä, sen tavalla tai toisella omakohtaisesti kokeneita ja koko yhteisöä kohtaan tuntuivat vilpittömiltä ja säröttömiltä.
En tiedä, miten he – elokuvan kaikki tekijät yhdessä – saivat sen kaiken aikaan, mutta olen kokemastani kiitollinen.
Kun viimeisetkin näkymät valkokankaalta olivat häipyneet ja musiikki tauonnut, vakuutuin aistineeni jotain aivan muuta kuin etukäteen olin kuvitellut. Jälkitunnelmina mielessäni soljuivat virran lailla toisiinsa kietoutuneina liikutus, ihmisten yhteinen suru, ja lopulta myös rauha, sekä ihmeellinen elämän ja kuoleman kauneus.
Mirja Kuivaniemi
Seinäjoki