Rempseän huumorin ja jalan alle iskevän soiton takaa paljastuu herkkä mies. Hän pitää ihmistä ylivoimaisena vekottimena, joka päihittää vertailussa vaikkapa avaruuden ihmeellisyyksiä. Häntä on aina kiinnostanut ihminen ja tämän vekottimen ainutlaatuisuus, jossa nivelet toimivat ilman voitelua ja ajatus pelaa ilman digitystä.
– Ihmistä ei voi korvata mikään, nurmolainen kansantaiteilija ja laulattaja Junnu Korhonen toteaa hymähtäen roboteille ja muille keksinnöille.
Korhonen on vahva ja räiskyväkin persoona. Hänelle on ominaista selkeä ja kovaääninen puhe ja hauskat letkautukset. Hän on yhtä musiikin kanssa. Hänen mielestään itseoppineet amatöörit ovat soittajina enemmän kuin ammattilaiset.
– Amatöörit eivät lopeta koskaan, hän toteaa pilke silmäkulmassa.
Palvelutalot ovat kaiken lavakulttuurista ja keikkahommista ammentaneen Korhosen tuorein innostuksen kohde. Mies, joka on säestänyt Eino Gröniä ja tukkua muita nimekkäitä, huomasi noron karkaavan silmäkulmastaan vasta, kun sadan vuoden huiteilla elävät ihmiset tapailivat töppösiin liikettä haitarisäestyksen tahdissa.
– Harmittaa, kun en keksinyt tätä aikaisemmin, Korhonen toteaa.
– Tämähän on loppumaton sarka. Vanhusten kohtaaminen tekee nöyräksi, ja se tekee myös kiitolliseksi jokaisesta terveestä päivästä, jonka itse saa elää.
Ikäihmisten ja kehitysvammaisten palvelutaloissa vierailut ovat terävöittäneet entisestään terveyden merkitystä.
– Se on ylivoimaisesti tärkein asia ihmiselle. Kun jotain vakavaa kohdalle sattuu, siinä on vitsit vähissä.
Korhosen katse kiertää yleisöä palkeiden pauhatessa ja väen iloitessa soittajan souvista. Vaikka eipä Korhonen hommia urakalla tee, vaan aidosti sydämellä. Hän hiljentyy hetkeksi, vetää henkeä ja hakee sanoja kuvaillakseen yhtä kokemistaan herkistä hetkistä.
Palvelutalon sali alkoi täyttyä vanhuksista. Viimeisten joukossa tuotiin mummo, joka oli tuettu puoli-istuvaan asentoon pyörätuoliin. Hänen päällään oli lämmin filtti. Mummon katse oli kirkas, mutta ymmärrettävää puhetta hän ei kyennyt enää tuottamaan.
Korhonen päätti, että nyt lähtee Muistatkos Emma.
– Kyllä kosketti, kun mummon varpaat alkoivat filtin alla heilua. Ei siihen enää muuta palautetta kaipaa. Kyllä tämä niin jumalattoman paljon antaa.
Ensimmäinen palvelutalokeikka tapahtui kolmisen vuotta sitten. Edesmennyt oululainen ja kokenut musiikkiterapeutti pyysi Korhosta mukaan dementiaa potevien palvelutalolle keikkakaveriksi.
– Tajusin, kuinka helppoa ja mukavaa se on, kun vain menee, Korhonen kuvailee pienen henkisen kynnyksen ylitystä, joka vei samantein myös kehitysvammaisten palvelutaloon keikalle.
– Se reissu oli virikes tähän touhuun. Kaveri kannusti sanomalla, että sussa on ainesta tähän.
Rohkaistuksen saatuaan Korhonen on kauhonut itselleen elämänvirtaa palvelutaloilta. Haitarimusiikki viihdyttää niin vanhusten, muistisairaiden kuin kehitysvammaisten luona.
– Olen kohdannut ihania ihmisiä. He ottavat aina vastaan aivan mahtavasti.
Oma ymmärrys ja ajatukset ikääntymisestä ovat saaneet vahvistusta.
– Yksi lähemmäs satavuotias nainen sanoi, että ikä on pelkkiä numeroita, ja niinhän se on. Ei se ihmisen mieli juuri muutu.
Kerran yksi pappa istui ryhdikkäästi jakkaralla aivan eturivissä. Palvelutalon passaaja huudahti yhtäkkiä, että käsi ylös, kuka on 103-vuotias.
– Sen papan käsi nousi. Otin hatun päästä ja kättelin nöyrästi.
Niin kauan kuin jalka nousee, lähtee Korhonen (74) haitarinsa kanssa matkaan.
– Musiikki on vastapainoa kaikelle. Siitä saa energiaa niin itse kuin yleisökin.
Korhonen torjuu aktiivisesti muistisairauksia pelaamalla haitarin lisäksi shakkia.
– Ihmisen pitää käyttää sitä, mitä sillä korvien välissä on. Ei ole oleellista, kuinka paljon sitä on, mutta sitä pitää käyttää.
Ihminen on ihmeellinen vekotin. Fyysisesti vahvan ja samalla elastisen kropan lisäksi sillä on mieli, jolla voi matkata vaikka maailman ympäri koska tahansa. Korhonen ei löydä terveestä ihmisestä juuri mitään korjattavaa. Ikä ja elämänkokemus paikkaavat lopulta sen, mitä äkkiväärä ja eteenpäin ravaava nuori jää vaille.
Korhonen on henkinen ihminen ja hengellinenkin. Äiti on yhä läsnä. Päivittäin.
– Hän opetti siunaamaan aina nukkumaan mennessä. Enkä mene vieläkään unten maille ennen kuin olen näin tehnyt, mies kertoo.
– En minä mitään rimpsuja päästele, päivän polttavia pohdiskelen.
Korhosen mukaan siunaaminen on myös osa rauhoittumista hyvän unen saamiseksi.
– Vanhasta ei saa kauas mennä, hän toteaa elämänviisauden, joka on seurannut aina mukana.
JARI E. HAKALA