Suomalainen maksukulttuuri on muuttunut nopeammin kuin moni osasi odottaa.
OP Pohjolan tuore kyselytutkimus kertoo, että lähes 80 prosenttia suomalaisista maksaa arkiset ostoksensa muulla kuin käteisellä.
Käteisnostot ovat romahtaneet: pankin datan mukaan euroissa mitattuna nostetaan nyt 44 prosenttia vähemmän käteistä kuin vuonna 2019.
Monen taskussa lompakko alkaakin tuntua tarpeettomalta. Kolme neljästä suomalaisesta kyllä pitää lompakkoa yhä mukanaan lähtiessään kotoa, mutta nuorten kohdalla luku on selvästi matalampi.
Nuorten lompakko on usein jo nyt pelkkä puhelinkotelo, johon kortit napsahtavat sivuun. Eikä usein edes sitä, vaan maksu hoituu puhelimesta tai älykellosta.
Mielenkiintoisinta on ehkä se, mitä tutkimus kertoo käteisestä budjetoinnin välineenä. Enää vain 16 prosenttia suomalaisista uskoo, että käteinen helpottaa rahankäytön hallintaa tekemällä kuluttamisen näkyväksi.
Tässä on merkittävä asennemuutos. Ei siitä niin kauan ole, kun käteinen taskussa oli konkreettinen muistutus: kun setelit loppuvat, loppuu raha.
Nyt kulutus on näkyvillä ruudulla. Digitaalinen ympäristö on korvannut käteisen budjetointityökaluna ainakin niille, jotka ovat oppineet lukemaan omaa talouttaan näytöltä.
Mutta entä ne, jotka eivät ole?
Itse maksan kortilla. Lapseni maksavat puhelimella. Lapsenlapseni ei ehkä enää tiedä, miltä seteli tuntuu kädessä. Fyysinen kokemus — paperin tuntu — häviää maksamisesta ennen pitkää.
Tässä piilee muutos, joka ansaitsee huomiota. Nuorten digiloikka maksamisessa on helppo hyväksyä — he ovat kasvaneet siihen. Sen sijaan ikääntyvien tilanne on monimutkaisempi.
Ihminen, joka on koko aikuisikänsä hallinnut talouttaan käteisen avulla, ei välttämättä löydä sovelluksesta samaa konkretiaa. Raha tuntuu erilaiselta, kun se ei koskaan muutu paperilapuiksi.
Lähitulevaisuudessa kysymys ei ehkä olekaan siitä, haluaako joku pitää käteistä mukana. Kysymys on siitä, voiko sitä enää käyttää sujuvasti.
Automaatit harvenevat, pankkikonttorit sulkevat oviaan, ja yhä useampi palvelu ohjaa — tai pakottaa — digitaaliseen maksuun. Kun infrastruktuuri katoaa, valinnanvapaus katoaa sen mukana.
Käteisen häviäminen ei ole tragedia. Mutta se ei saisi olla myöskään hiljainen päätös, jonka puolesta kukaan ei äänestänyt.