Iltaisin Marja-Leena Koskinen pysähtyy katselemaan valokuvaa makuuhuoneessaan. Nuori nainen valkolakki hiuksillaan on hänen tyttärensä nuoruudenkuvassaan. Kuopus, nuorin neljästä.

– Joka ilta menen kuvan eteen, itken ja juttelen hänelle. Yritän pyytää, että tytär ilmoittaisi minulle itsestään. On niin paha olla. Mutta hän vain hymyilee. Hän on aina ollut hymyhuuli, nähnyt hyvää pahassakin, Koskinen sanoo.