Suomen julkisen talouden nykyinen kriisi ei syntynyt yhdessä hetkessä, vaan kahdessa ratkaisevassa kustannustason nousussa: vuosien 2007–2008 virheessä ja vuoden 2022 palkkaratkaisussa.
Näiden yhteisvaikutus näkyy nyt hyvinvointialueiden alijäämissä, ruuhkautuneissa sote-palveluissa ja valtion velan nousussa kohti sataa prosenttia BKT:sta.
Vuonna 2007 Nokia teki historiallisen tuloksen, ja sen verotuotot muodostivat jopa neljänneksen yhteisöverokertymästä. Tämän poikkeuksellisen verovuoden varaan rakennettiin tupo-sopimus ja Tehyn erillissopimus, jotka nostivat julkisen sektorin palkkoja 8–11 prosenttia.
Kun finanssikriisi iski ja veropohja romahti, kustannustaso jäi pysyvästi talouden kantokykyä korkeammaksi. Eurojärjestelmä ei enää mahdollista devalvaatiota, joka olisi aiemmin korjannut virheen.
Toinen kustannustason nousu tapahtui vuonna 2022. Hyvinvointialueet aloittivat alijäämäisellä rahoitusmallilla samaan aikaan, kun inflaatio nousi yli 11 prosenttiin, korot nousivat nopeasti ja palkkaharmonisointi lisäsi menoja lähes miljardilla.
Tässä tilanteessa tehty hoitoalan palkkaratkaisu nosti kustannustasoa uudelleen, vaikka talouden kantokyky oli jo heikentynyt.
Kumpikaan virhe ei ollut yksittäisen hallituksen tai liiton syy. Ne olivat seurausta rakenteesta, jossa velka oli pitkään halpaa ja rahoitusmarkkinat hyväksyivät alijäämät.
Kun EKP kiristi rahapolitiikkaa, tämä illuusio päättyi. Velkajarru ei syntynyt poliittisena päätöksenä, vaan markkinoiden asettamana rajana.
Jos talous kasvaa jatkossa vain 1–2 prosenttia, seuraavat hallitukset joutuvat ottamaan velkaa 10–12 miljardia vuodessa ilman rakenteellisia päätöksiä.
Eurojärjestelmässä ulkoinen devalvaatio ei enää pelasta Suomea. Siksi kaikki sopeutus tapahtuu sisäisesti – rakenteissa, tuottavuudessa ja menotasossa. Markkinat eivät usko selityksiin, vaan numeroihin.