Takka ritisee selän takana, kun koivuklapit palaessaan antavat huoneeseen raukaisevaa lämpöä ja valonkajoa. Ajatukset alkavat pyöriä kehinä lapsuuden muistoissa.
Äsken kävin rannassa ottamassa kuvia tutun saaren rantaviivoista ja sen kaikista tuhansista eri väreistä. Pärekorissa, veneen pohjalla minut tänne Kaskisten saareen ensimmäisen kerran tuotiin.
Tämä talo on enää ainut yhteyteni Pohjanmaalle. Mutta paljon on näiden vuosien aikana tapahtunut, niin elämässäni kuin tämän saaren ympäröimissä lahdissakin.
Lapsuudessani täällä saaressa ei kasvanut kaisloja ollenkaan. Rönnskärin lahdessa oli silloin rajua merellistä voimaa. Nyt tämä lahti muistuttaa pienen järven lahtea.
Nykyisen korkean kaislikon paikalla oli lapsuudessani iso, valkoinen venevaja. Sen sisälle mahtui suuri moottorivene yhtä aikaa soutuveneen kanssa. Uskon, että tämä venevaja toimi maamerkkinä avomerellä kulkeville merenkulkijoille.
Aikojen kuluessa vesi väheni vajassa maankohoamisen ansiosta. Vähitellen vaja alkoi käyttämättömänä lahota ja se piti lopulta purkaa.
Vajan parhaimpina aikoina siellä oli niin ihanaa leikkiä. Pääskyset rakensivat sen orsille pesiään ja poikasten kehittymistä ja niiden ensimmäisiä lentoharjoituksia oli mielenkiintoista seurata. Aurinko paistoi iltaisin ja iltapäivisin parhaiten juuri venevajan laitureille.
Vastapäisen saaren taakse laskeva aurinko, väritti sadoin eri värein kauniita pilviä taivaanrantaan. Niistä lapsen mieli otti voimaa ja piristystä.
Näitä hetkiä, pilvien liikkeitä ja auringon kultaamia pilvien kumpuja ei unohda koskaan.
Tällaisia lapsuusmuistoja meillä on jokaisella. Niistä pitää yrittää pitää kiinni, niin kovasti kun vain pystyy. Nämä ovat niitä kaislikkojen tarinoita, joita rakkaina muistoina vaalimme ja kerromme vielä seuraavillekin sukupolville.
Elämä on joskus myös huolia täynnä, vaikka Itämeren kaasuvuodoista. Nyt jos koskaan meidän kannattaa tarkalla korvalla kuunnella sisimmästämme pulppuavia kauniita tarinoita. Muistoissa on voimaa.
Katriina Risku-Vartiainen
Kaskinen/Vantaa