Paljon olen kokenut viimeaikoina epävarmuutta, kipua surua ja toivottomuutta. Koska ja kuinka tämä kaikki päättyy? Miten minun rakkaalleni näin kävi? Hän ei ole ansainnut tällaista kohtaloa, pilkkaa, ihmisten hylkäämistä, kidutusta. Väkivaltainen kivulias kuolema ei ole oikein.
Entä minä itse, jaksanko ja löydänkö vielä tarkoituksen elää ja koenko vielä joskus iloa? Tulen kantamaan tätä menetyksen kokemusta ja surua läpi koko elämäni. Ei minulle jää jäljelle kuin muistot yhteisestä koetusta hyvästä ajasta. Rakkaan ihmisen elämä on ohi. Paljon me koimme yhdessä, paljon sanottuja sanoja, paljon opetusta ja rakkautta.
Nyt olen matkalla haudalle kyselevänä, kipeän suruni kanssa, yhdessä muiden surevien kanssa. Teemme sitä mikä lohduttaa ja on välttämätöntä. Näin me Jeesuksen läheiset voimme edes vähän osoittaa rakkauttamme ja kaipuutamme. Ehkä se vähän lohduttaa meitä, joilla jäljellä on vain haudalla käynti. Kaikki muu on takana.
Kuinka on mahdollista, että hauta on tyhjä? Kuinka on mahdollista, että enkeli on täällä ja lohduttaa meitä? Muistelen Jeesuksen sanoja ja opetusta. Tämä onkin totta. Tässä on jotain ainutlaatuista. Tämän varassa saan surevana ja kysyvänä jatkaa, tämän varassa voin toivoa.
Marian matka haudalle on ihmisen matka. Se on elämän matka, jossa on koettu arki ja juhla, ilot ja surut. Siinä matkassa on ollut aihetta kiitokseen, mutta myös kärsimykseen, luopumiseen ja kysymyksiin. Me ihmiset kuljemme Marian matkaa. Elämän kokonaisuus, oman ja toisten elämän vaiheet vaikuttavat. Elämän pientareelle piirtyy kaikki mikä minua koskettaa. Matkalla olevaa lohduttaa ja auttaa jaksamaan kuitenkin kotiin pääsemisen lupaus.
"Elämän näen pientareelle piirtyvän; Herra antoi, herra otti kiitos Herran! Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän: Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran. Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa; olen kahden maan kansalainen" SV 312:4
Siunattua pääsiäistä!
JUKKA SALO
Kirjoittaja on Seinäjoen seurakunnan kirkkoherra.