On syytä kommentoida kahta Nato-aiheista kirjoitusta Mielipiteet-palstalla 28.1. (Juhani Kuitu ja Jussi Knuuttila).
Kuitu valottaa laajasti sotien jälkeistä aikaa, yya-sopimusta, teollista kehitystä jne. Hän myös muistelee ilmeisen kaihoisasti Kekkosen aikaa. Myös Keijo Korhonen mainitaan tekstissä myöhemmin jonkinlaisena apostolina aiheessa.
Pieni korjaus Kuidun kirjoitukseen: Kahinan, kuten Kuitu kirjoittaa, loputtua Neuvostoliitolla oli 20 000 sotilasta ja runsaasti sotakalustoa, esimerkiksi tykistöä, Venäjälle pakkovuokratussa Porkkalan tukikohdassa vuoteen 1956 saakka, sopivasti tykinkantaman päässä Suomen eduskuntatalosta. Ja valvontakomission kenraalieversti Zhdanov piti hoviaan hotelli Tornissa Helsingissä.
Nykyaikaan tullessaan Kuitu puhuu puolueettomuudesta. Suomi on jo luopunut tosiasiallisesti puolueettomuudestaan viimeistään EU:hun liittyessään ja on tänä päivänä selvästi länsiliittoutunut.
Myös länsisuuntautunut puolustusyhteistyö sitoo Suomen selvästi länsimaihin. Tämä yhteistyö olisi syytä pikimmiten vahvistaa hakemalla Nato-jäsenyyttä. Huomautan jälleen kerran, että Nato ei ole hyökkäysorganisaatio vaan puolustusliitto.
Tämän nyt jo kytevän Ukraina-konfliktin mahdollisesti laajetessa Suomen ja Venäjän aikaisemmat suhteet eivät merkitse Putinille mitään, vain Venäjä on silloin tärkeä. Ilman Nato-jäsenyyttä Suomi nimenomaan olisi etulinjassa. Pitkä yhteinen maarajamme on haavoittuva ja helposti ylitettävissä.
Venäjän sotakoneisto Suomen vastaavaan verrattuna on ylivoimainen. Naton jäsenenä Suomi saisi ne turvatakuut, mitkä muilla EU:n ja Naton jäsenillä on. Ja Putinille kynnys hyökätä Nato-maahan on käytännössä ylittämätön.
Sveitsi esimerkkinä hyvin pärjäävästä puolueettomasta maasta on outo. Karttaa vilkaisemalla havaitsee, että tuo maa on aika kaukana Venäjästä. Sitä paitsi suuri osa Putinin ja muiden venäläisten oligarkkien miljardeista on mm. Sveitsin pankeissa eikä Putin siitäkään syystä uhkaisi Sveitsiä.
Lukiessani Jussi Knuuttilan kirjoituksen alkua ajattelin ensin, että ahaa, ironiaa. Mutta ei. Myös hän haikailee Kekkosen, jopa Paasikiven perään ja antaa myös sulan hattuun jopa ulkoministeri Lavroville. Sillä lailla! Kun Lavrov sanoo ”Päivää” on syytä vilkaista ulos, sillä yhtä hyvin voi olla ilta. Kuten jo totean aikaisemmin (ja sen ovat myös todenneet minua paljon viisaammat), Suomi ei enää ole puolueeton. Olisi syytä myös tunnustaa suomettuminenkin tapahtuneeksi tosiasiaksi.
Olen Knuuttilan kanssa yhdestä asiasta samaa mieltä. Suomen kansa on poliittisesti lahjatonta. Siksi tuohon Naton jäsenyyshakemukseen ei tarvita kansanäänestystä vaan rohkeita poliitikkoja, jotka uskaltavat ajatella Suomen parasta.
Henrik Gräsbeck
Vaasa