Työyhteisöni on muuttunut kuluneen vuoden aikana merkittävästi. Työn sisältö muuttuu tietysti jatkuvasti, mutta kerron tällä kertaa Seinäjoen yliopistokeskuksen yhteisestä kahvipöydästä.
Koska tutkimus on lähtökohtaisesti kansainvälistä, meillä on aina ollut jokunen ulkomaalaistaustainen kollega, lähinnä Euroopasta.
Kuluneen vuoden aikana kansallisuuksien kirjoon on tullut lisäystä Aasiasta ja Afrikasta. Varsinkin Tampereen yliopiston GPT-labin henkilöstö on hyvin kansainvälistä. Seinäjoen noin kymmenen hengen ryhmässä on tekoälytutkijoita Suomi mukaan lukien viidestä eri maasta.
Tällä hetkellä muiden tutkimusryhmien jäsenten kotimaita on ainakin kolme, joten äkkiä laskien yhteisössämme päästään kahdeksaan kansallisuuteen ja kieleen. Luvussa ei ole mukana kansainvälisten koulutusohjelmien opiskelijoita eikä Ruralia-instituutin visiting scholar -tutkijoita, jotka vierailevat yleensä kuukauden ajan.
Olen sitä saapumiserää, jonka jäljellä olevat työvuodet lasketaan yhden käden sormin. Siksi olen erityisen onnellinen siitä, että ehdin vielä kokea tämän yhteisömme nuorentumisen ja kansainvälistymisen.
Nämä akateemisesti koulutetut ihmiset ovat fiksuja sanan joka merkityksessä. He ovat kohteliaita ja ystävällisiä. He ovat taitavia ja ahkeria työssään. Heillä on monipuolisia verkostoja, ja heitä kiinnostavat monet asiat.
Muualta tulevat avaavat silmät näkemään suomalaisen työkulttuurin hyvät puolet. Osa uusista kollegoista tulee tiukkojen hierarkioiden maista, joten täkäläinen tasa-arvoisuus ja joustavuus ovat yllättäneet heidät positiivisesti.
Erityisesti he arvostavat sitä, että ihmisiin luotetaan. Työtä saa tehdä itsenäisesti. Tehtävät jaetaan, ja sitten ne hoidetaan. He kiittelevät sitä, että työntekijää arvostetaan. Siihen liittyy esimerkiksi mahdollisuus lepoon. Kunnon vuosilomat ja vapaat viikonloput eivät ole kaikkialla maailmassa itsestään selviä.
Etelä-Pohjanmaa on kansainvälistynyt nopeasti muutenkin kuin omassa työyhteisössäni. Tänne on muutettu pakoon sotaa. Tänne tullaan töihin ja opiskelemaan. Osa on käymässä, mutta osa haluaa juurtua perheineen tänne, oppia kielen ja elää hyvää, tavallista elämää.
Meillä maakunnan ikääntyvillä naisilla ja miehillä on iso vastuu.
Meidän pitää saada erityisesti tänne muuttavat nuoret tuntemaan olonsa tervetulleiksi. Oli kyse sitten täällä syntyneestä ja muualla tovin asuneesta paluumuuttajasta, tai henkilöstä, joka haluaa tulla tänne töihin ja rakentamaan omaa elämäänsä ilman aiempia juuria lakeudella.
On aivan sama, onko muuttaja Kuopiosta vai Pakistanista. Sopeutuminen ja uusiin ympyröihin sujahtaminen vaatii aina aikaa.
Kuten maahanmuuttoa tutkinut Marja Enbuska toteaa: ”Kotoutuminen ei ole yksilösuoritus.” Ihmiset pitää ottaa vastaan.
Meillä on tuotu uusille työkavereille pannuja ja kattiloita, roudattu vuodesohvia ja kaivettu varastojen kätköistä ylimääräisiä verhoja. On otettu mukaan marjametsään, viety ihmettelemään Tuurin kultaisia yksisarvisia ja ohjattu käyttämään kirjaston palveluja. On opetettu korvapuustien tekoa ja autettu etsimään uutta asuntoa.
Mutta ennen kaikkea, on tervehditty joka aamu, kutsuttu yhteiseen kahvipöytään, kysytty kuulumisia ja eletty yhdessä ihan tavallista arkea. Oltu ihmisiksi.