Juhannusmuisto 1970-luvun alusta.
Olen pikkutyttö, ja isäni on töissä Keskossa. Olemme viettämässä juhannusta Keskon mökillä, jossa on koolla useita perheitä.
Pääsen isän kanssa juhannussaunaan miesten saunavuorolla. Pukuhuoneessa tuijotan penkkiin nojaavaa puujalkaa.
Kun pääsemme lauteille, katselen vaivihkaa kulmieni alta yhtä miestä. Hän on nauttinut hieman miestä väkevämpää ja tuijottaa vetisin silmin, hiljaisena takaisin.
Miehen toinen jalka on polvesta tynkä. Isä selittää myöhemmin, että mies on sodassa menettänyt jalkansa.
Nyt, yli 50 vuotta myöhemmin, Suomessa käytetään sellaisia sanoja kuin ”kehorauha” ja kannustetaan kehopositiivisuuteen eli oman ja toisten kehojen arvostamiseen ja kunnioittamiseen.
Ymmärrän hyvin, että ulkonäkökeskeisessä, some-painotteisessa nykymaailmassa joidenkin on vaikea hyväksyä itseään sellaisena kuin on. Jo alakouluikäisillä voi olla hirveitä paineita painostaan tai muusta ulkonäköön liittyvästä asiasta. Surraan sitä, että ihannevartalo tuntuu saavuttamattomalta.
Minusta paras palvelus, jonka vanhemmat voivat lapsilleen tehdä, on viedä heidät yleiseen saunaan, esimerkiksi Vaasan uimahalliin. Siellä lapset – ja aikuisetkin – näkevät kaikenkokoisia ja -näköisiä vartaloita.
Jollain on arpia, syntymämerkkejä, isoja luomia tai rinnat eri paria. Yhdellä voi olla ylimuhkea takamus, toisella ei ole pyllyä juuri ollenkaan. Karvoituksiakin on erilaisia.
Ja kaikki nuo vartalot ovat yhtä luonnollisia kuin sinunkin. Ei ole olemassa vain yhtä oikeanlaista kehoa, ei ole yhtä ”normaalia”.
On vain erilaisia ihmisiä, ja hyvä niin.
Juhannusmuisto noin vuonna 2009. Avioeron jälkeen jälleen yksi yksinäinen juhannus.
Lähden juhannussaunaan kylpylä Tropiclandiaan ja nautin koko rahan edestä.
Vesi on sopivan lämmintä, altaissa on tilaa uida, saan haaveillen lillua rauhassa lämpimässä poreammeessa ja lepuuttaa lihaksia vesihierontapisteissä. Kukaan ei pyydä tai vaadi minulta mitään kesken rentoutumisen.
Se oli todellinen irtiotto ja paratiisi minulle juuri siinä hetkessä ja elämäntilanteessa.
Illalla taisin nauttia tuikun murheeseen, vähän miestä väkevämpää.
Nyt mietin, että tänäkin juhannuksena on monia, jotka viettävät keskikesän juhlaa yksin ja kärsivät siitä.
Annanpa tässä neuvon, jonka itse sain aikoinaan ja joka toimii minulla:
Sinä itse voit valita asenteesi ja ajatuksesi. Ajattele niin, että juhannus ei ole mikään erityinen tapahtuma, vaan vain yksi tavallinen viikonloppu muiden joukossa.
Tänä jussina seurakseni tulee kissa nimeltä Angervo. Miniäkokelaan kissaleidiä kutsutaan myös Nönneröksi, koska se on vähän nynny.
Nönnerö tulee hoitoon ”mummolaan”, kun nuoripari lähtee ystävineen mökkijuhannusta viettämään Raippaluodon saaristoon.
Emme tapaa ensimmäistä kertaa. Kissa on ollut yökylässä luonani ennenkin.
Viimeksi Nönnerö vaati aamiaista lauantaiaamuna kello kuuden jälkeen mouruamalla ja kävelemällä päälläni sängyssä niin, että oli pakko nousta antamaan sille ruokaa.
Mutta kun se käpertyi illalla nojatuolissa syliin ja alkoi kehrätä, unohdin varhaisen heräämisen tuskan.
Toivottavasti tämä juhannus kartuttaa sinulle ihania muistoja!
Hyvää jussia kaikille Vaasan lukijoille!