Lueskelin viikonloppuna Johann Harin kirjaa ”Kadonnut keskittymiskyky”. Tiedetoimittaja tuskastui vaikeuksiinsa keskittyä asioihin, jotka olivat oikeasti tärkeitä: ”Olin hajoamassa, menettämässä kykyni olla läsnä. Vihasin sitä tunnetta.”
Älypuhelin saa osansa, mutta Hari ei kuitenkaan syytä yksin sitä. Hän päättelee, että taustalla on oltava jotakin isompaa, koska kaikki hänen lähellään kärsivät samasta ilmiöstä enemmän tai vähemmän.
Hari lähtee selvittämään, onko ihmiskunnalle kehittymässä pysyvästi uusi elinympäristö, kakofonia, jossa kestävä keskittyminen on jatkossa vaikeaa meille kaikille.
Hän löytää vahvaa näyttöä siitä, ettei kyse olekaan niin paljon yksilön epäonnistumisesta. Suurempi syypää on tekninen vallankumous, joka on aiheuttanut globaalin järjestelmäongelman.
Sen setvimisessä ei yhtään auta se, että laskeneen keskittymiskyvyn ansiosta ihmiskunnalla alkaa olla myös heikentynyt ongelmanratkaisukyky. Hari vetää yhtäläisyysviivoja myös laajaan demokratian kriisiin, joka hänen mielestään ei ole käsillä juuri nyt mitenkään sattumalta.
Hari tekee myös jotakin, mistä moni voi vain unelmoida. Oltuaan 20 vuotta jatkuvasti netin online-virrassa hän vetää johtonsa irti. Saadakseen happea (ja aineistoa kirjaansa) hän viettää kolme kesäkuukautta meren rannalla ilman älypuhelinta ja tietokonetta.
Ihmiskoettaan varten Hari hankkii ranne- ja herätyskellon sekä puhelimen, jolla ei pääse nettiin. Seuraa kiehtova luku siitä, millaista toimittajan elämä on ilman jatkuvaa informaatiotulvaa eri kanavista. Jo noilta sivuilta voi oppia paljon. Ensin tosin täytyy voittaa kateutensa sitä vapautta kohtaan, jota Hari pääsee kokemaan.
Edellisestä inspiroituneena ajattelin kokeilla ”köyhän miehen Hari-kesää” ja edes vähän vähentää informaatiotulvaa. Aloitan pienesti. Ensin jätän koiralenkillä yleensä käyttämäni korvakuulokkeet pois.
Podcastien ja Spotifyn sijaan koetan kuunnella itseäni. Josko sieltä luolan perältä vaikka joku alkaisi jotain huhuilla, kun ajatukset saavat ensin vähän aikaa rauhoittua.
Seuraava steppi on jo vaikeampi, mutta koetan vähentää uutisvirran seuraamista puhelimesta – varsinkin viimeiseksi illalla, jolloin sen ääliömäisyyksissäni yleensä tapaan tehdä.
Luurin luuraamisen sijaan aion paluumatkustaa paperikirjojen maailmaan. Ennen muuta koetan kuitenkin lisätä nukkumista. Jos vihdoin voisi alkaa ymmärtää, etteivät nukkuminen ja unennäkö ole hukkaan heitettyä aikaa, vaan päinvastoin, fyysistä ja henkistä nanninkiaikaa.
Tiedetään, että riittävästi nukkuvat ihmiset ovat muita luovempia ja aikaansaavempia. Kun on virkeä, riittää myös paremmin sitä kaivattua keskittymiskykyä. Hankaluuksia vain aiheuttavat tulevat kauniit kesäyöt, joita ei aina ole tehty nukuttaviksi. Pian vaaditaan luonteenlujuutta.