Pulloja, tölkkejä, palloja, roskaa ja rojua sekä litran maitotölkki täynnä kissanhiekkaa jätöksineen. Siinä saalis, jonka Eija Vesala poimi Seinäjoesta yhdellä melontareissullaan.
Vesala on melonut kymmenisen vuotta yksikkökajakillaan Seinäjoessa ja samalla kerännyt roskia joesta.
– Kun roskia tulee vastaan, en voi ohittaa niitä. Jos en ota niitä kyytiin, ne kun kelluvat siinä myös paluumatkalla. Kerään roskia myös kävelylenkeillä. Tulee hyvä mieli, kun joki ja ympäristö puhdistuvat, Vesala selvittää.
Sohvasta lipputankoon
Muutama vuosi sitten eläkkeelle jäänyt Vesala on nähnyt joessa jos jonkinlaista roskaa. Mieleenpainuvia löytöjä ovat olleet esimerkiksi sohva, teltta ja lipputanko.
– Eniten on tullut vastaan nuuskapurkkeja ja energiatölkkejä. Myös varastettuja ja rikkinäisiä pyöriä pudotetaan silloilta veteen.
Vesala kiittelee magneettikalastajia, jotka ovat vetäneet rautaromua ja pyöriä rannoille. Risuja hän antaa luontoa roskaaville ihmisille.
– Kaupunki ei ehdi siivota kaikkia romuja niin nopeasti kuin ne tökätään takaisin veteen.
Sapiskaa roskaamisesta saavat erityisesti nuoret.
– Nuoret eivät ajattele asiaa, kun heittävät roskia tai pulloja jokeen. Muutaman vuoden kuluttua he ovat onkimassa tai uimassa samassa paikassa. Pari vuotta sitten jotkut repivät ja heittivät kirjoja jokeen koulun päätyttyä. Joki oli valkoisena paperia.
Vesala ihmettelee myös, miksi jotkut paiskaavat kissanjätöksiä täynnä olevia maitotölkkejä jokeen.
– Tölkkejä kelluu jatkuvasti joessa, ja ne takertuvat joen reunoilla oleviin oksiin.
Jos kaupungin roskakorissa on tilaa, Vesala jättää saaliinsa sinne. Isoimmat jätteet hän vie oman kodin roska-astiaan.
Tonttulakki päässä
melontareissulle
Kaikki eivät arvosta Vesalan vapaaehtoistyötä. Häntä harmittaa, kun osa tuijottaa hänen tekemisiään tai huutelee ikäviä kommentteja.
– Eräs nainen sanoi, ettei roskia kannata poimia, kun niitä tulee koko ajan lisää. Jotkut pojat huusivat sillalta monta vuotta, että ”kaadu, kaadu”. Nyt huuto on onneksi loppunut, kun tyypit ovat aikuistuneet. Joskus jännittää, että joku heittää sillalta jotain päälleni. Onneksi mitään ikävää ei ole sattunut.
Vesala tekee viikoittain kolme–neljä parin tunnin melontareissua. Parhaimpina kesinä hän on melonut 60 kertaa. Tänä vuonna kajakki lipui vesille ensimmäisen kerran huhtikuussa. Hyvien kelien ansiosta toukokuun loppuun mennessä melontapäiviä on takana jo parikymmentä.
– Pisimmillään matkaa kertyy toisinaan parikymmentä kilometriä, kun käyn kääntymässä Kiikun padolla. Kerran olen melonut jouluaattonakin tonttulakki päässä, kun oli niin leutoa.
Vesi on Vesalalle rakas elementti.
– Tykkään liikkua luonnossa. On ihanaa tutkia luontoa ja kuunnella lintujen liverrystä. Melonta kohottaa mielialaa ja kuntoa, erityisesti käsivoimia.
Talvella Vesala hiihtää. Takavuosina hän on myös kilpaillut pitkillä hiihtomatkoilla.
– Tänä talvena hiihdin 2500 kilometriä ja joskus on tullut 3000 kilometriä vuodessa. Ne on hiihdetty pääasiassa pohjoisen lumilla.
Kolmisen vuotta sitten Eija Vesala löysi Seinäjoesta naisen ruumiin. Se kellui kasvot joen pohjaa kohden keskellä jokea jokilaivan kohdalla.
Vesala näki ensiksi vedestä pilkottavan kengän, jonka ajatteli poimia kajakkiinsa. Kenkä oli tavallista painavampi, mutta meloja arveli jonkun tehneen kiusaa täyttämällä jalkineen muulla roskalla.
– Sain vetää voimakkaasti ennen kun hoksasin, mistä oli kyse. Vasta kun siloinen sääri nousi vedestä, tajusin, mitä olin löytynyt. Kiskoin ruumiin rannalle.
Puhelinta Vesalalla ei mukana ollut, joten hän pyysi ohikulkijaa soittamaan poliisit paikalle.
– Sain noottia siitä, että olin koskenut ruumiiseen, mutta enhän minä sitä enää veteenkään halunnut jättää.
Samaan aikaan etsittiin Kasperissa kadonnutta miestä, jonka uskottiin kuolleen. Ruumista oli sukellettu Seinäjoesta.
– Kysyin tutulta poliisilta, mitä pitäisi tehdä, jos satun ruumiin löytämään. Kysymys oli puoliksi leikkiä, mutta sitten löysin ruumiin, joka ei kuitenkaan ollut Kasperissa kadonneen miehen ruumis, Vesala kertaa tapahtumia.
Vesalaa ruumiin löytäminen ei pelottanut. Hän ei halunnut ottaa vastaan poliisin tarjoamaa kriisiapua ja uskaltaa edelleenkin poimia kenkiä kajakkiinsa.
– Olen ollut 38 vuotta merillä ja nähnyt kaiken, myös ruumiita.
Vesala oli paikalla, kun Estonia upposi Itämerellä vuonna 1994. Turmassa kuoli yli 850 ihmistä.
Vesala työskenteli ensimmäisenä apuun tulleella M/S Mariellalla. Laivaan nostettiin lukuisia ruumiita. Pelastusoperaatio oli haastava, sillä syyskuussa oli pimeää ja myrskytuuli puhalsi jopa 20 metriä sekunnissa.
– Estonian jälkeen henkilökunta kävi asioita läpi terapiassa. Kammoa merille lähtemiseen ei jäänyt. Eniten koskettaa se, jos kollega kuolee matkalla. Juuri nähty ihminen voi olla kymmenen minuutin kuluttua kuollut. Sellaista on vaikea käsittää.
