Poika seisoo hiljaa keskisuuren koulun pihalla. Yksin. Surullisena. Kyyneleitä valuu silmistä kalpeille poskille.
Hän osuu katseellaan maahan, jossa pari vastarakastunnutta kärpästä yrittää paritella onnesta soikeina.
Jostain kaukaa kuuluu huutoja. Ilkeitä. Uhkaavia.
Ne voimistuvat, ja sitten äkkiä kylmä käsi tarttuu pojan hiuksiin.
Poika nostaa kauhuissaan katsettaan ja näkee ympärillään kolme finninaamaista korvakorua kantavaa poikaa, joita kutsutaan koulun koviksiksi. Luokan tyttöjen silmissä he ovat sankareita, joiden kanssa olisi ihanaa mennä naimisiin, perustaa perhe ja nauttia elämästä tässä ja nyt.
Isoin nahkatakkisista koviksista ei päästä otettaan ujon pojan hiuksista. Hän potkii maihareillaan kiviä maassa ja vetää pari kertaa kovaa hiuksista. Sattuu. Ottaa kipeää.
Hentoja vaaleita hiuksia leijailee maahan, jossa vielä hetki sitten kärpäsparilla oli pientä hauskaa.
Ujolla pojalla ei ole hauskaa. Hän huutaa, mutta kukaan ei tule auttamaan. Kukaan ei uskalla.
Kahta muuta kovista naurattaa.
– Rillipää! Tyhmä! Sun pitää kuolla! Sä olet olet luuseri! Sä olet paska! he huutavat ja sylkevät pari kertaa pojan merkkitakille, joka on vasta viikon vanha, äidin vähäisillä rahoilla ostettu.
Lopulta he jättävät pojan rauhaan. Yksin.
Mutta pojan sydämessä ei ole rauha. Se itkee.
Kello soi. Välitunti on päättynyt.
Poika pyyhkii kyyneleet poskiltaan. Laahustaa luokkaan, jossa hänellä ei ole kavereita. Liikuntatunneillakin hänet valitaan viimeisenä joukkueisiin.
Hän kuitenkin pärjää hyvin koulussa. Todistuksessa on rivi kiitettäviä ja hyviä numeroita. Hän haluaa hyvän ammatin itselleen. Ammatin, joka tuo leivän pöytään ja hyvän mielen.
Mutta koulussa ei ole kivaa. Joka aamu poikaa jännittää mennä kouluun. Suoraan sanottuna häntä pelottaa, mitä hänelle tehdään seuraavaksi.
Tilanne ei ole uusi. Koulukiusaaminen alkoi jo ekaluokalla, ja sitä on kestänyt yläasteelle asti, vaikka poika on vaihtanut koulua muutaman kerran.
Kavereita ei ole löytynyt, mutta kiusaajia on aina löytynyt uusia.
Opettajat ja vanhemmat eivät ole saaneet kiusaajia kuriin.
Poika ei kuitenkaan luovuta.
Yläasteen jälkeen hän menee lukioon, jossa aurinko ei paista risukasaan. Kiusaaminen jatkuu.
Lukiovuodet kuluvat hitaasti. Vaikka osa koulukavereista yrittää tehdä kaikkensa pojan koulumenestyksen estämiseksi, hän saa valkolakin ja pääsee aloittamaan jatko-opinnot. Hän pääsee myös ottamaan ensimmäisiä askeliaan työelämässä.
Hän alkaa ohjata lapsia liikunnassa. Hän kasvattaa heistä toisia kunnioittavia ihmisiä. Hän puhuu paljon koulukiusaamisesta ja sen estämisestä.
Poika tietää, mistä puhuu. Hän ei halua, että enää kukaan muu joutuu kokemaan samaa ikävää kohtaloa koulussa, jossa jokaisella lapsella pitäisi olla hauskaa päivästä ja vuodesta toiseen. Hauskaa ilman pelkoa siitä, että tulee kiusatuksi ja syrjityksi. Hauskaa ilman joka-aamuista mahakipua pelkästään siitä, että ei uskalla mennä kouluun kiusaajien vuoksi.
Kaikille meistä pitääkin antaa oma paikkansa tässä maailmassa elää ja hengittää, sillä jokaisen elämä on suuri lahja.
JARNO RANTA