Presidentti-instituution ja kirkon suhde on vuosisadan aikana muuttunut vain vähän.
Kirkon asemasta yhteiskunnassa käydään kuitenkin jatkuvaa keskustelua. Luterilaisen kirkon asemaa haastavat maallistuminen ja muiden uskontojen harjoittajien määrän lisääntyminen.
Suomen historian suuret käänteet sekä aatteellinen liikehdintä ovat vaikuttaneet merkittävästi kirkon asemaan yhteiskunnassa. Erityisen värikkäitä olivat 1900-luvun alun vuosikymmenet.
Jokainen Suomen presidentti on vuorollaan suhtautunut yhteiseloon kirkon kanssa enemmän tai vähemmän välttämättömänä, perinteisiin nojaavana itsestään selvyytenä. Jokaisella on ollut persoonallinen suhtautumisensa.
–Urho Kekkosella oli tietysti eniten aikaa, peräti neljännesvuosisata, sen suhteen laatua hakea. Ensimmäisen kautensa aikana Kekkonen selvästi tarvitsi kirkkoa valtansa lujittamiseen, mutta jo toisen kauden aikana eriytymistä oli selvästi havaittavissa, dosentti Ville Jalovaara sanoo Lännen Median haastattelussa.
Ståhlbergin esimerkki ei saanut aina kannatusta
Tarkimmin presidentti-instituution ja kirkon välisten suhteiden rajanvetoon suhtautui nuoren tasavallan ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg.
–Itsellenikin tuli tutkimukseni edetessä osin yllätyksenä, kuinka tiukasti hän halusi pitää erillään uskonnon ja politiikan. Luultavasti hän juristina halusi jättää esimerkin jälkipolville, Jalovaara kertoo.
Lauri Kristian Relander ja P. E. Svinhufvud eivät kuitenkaan halunneet seurata edeltäjänsä esimerkkiä. Virkaa sittemmin hoitaneiden ominaisuuksilla ja henkilökohtaisilla suhteilla onkin aina ollut suuri vaikutus siihen, millaiseksi presidentin ja kirkon väliset suhteet ovat kulloinkin muotoutuneet.
Sodan kaltaisissa kansallisissa kriisitilanteissa presidentin voimakaskin uskonnollinen puhe on hyväksytty yleisesti. Presidentti Kyösti Kalliolle uskonto oli myös luonnollinen osa persoonaa.
–Hän oli avoimesti uskonnollinen. Raittius ja elintapojen nuhteettomuus kuuluivat presidentin julkisuuskuvaan, eikä hän arkaillut Jumalan nimen lausumista eri tilanteissa, Jalovaara sanoo.
Jatkosodan presidentti Risto Ryti saattoi yhtä lailla Kallion tavoin käyttää uskonnollista retoriikkaa, vaikka hänen oma suhtautumisensa uskontoon jäikin arvoitukselliseksi. Ryti kuitenkin ymmärsi uskonnon propagandistisen merkityksen sotaa käyvässä Euroopassa.
Koivisto suhtautui varauksella kirkon valtionyhteyteen
Kirkon on presidenteistä ärhäkimmin haastanut Mauno Koivisto.
Kristillisillä arvoilla oli Koiviston mukaan paikkansa suomalaisessa kulttuurissa, mutta hän suhtautui varauksella luterilaisen kirkon valtionyhteyteen.
–Täytyy muistaa että vielä tuolloin kirkon asema yhteiskunnassa oli huomattavasti vahvempi kuin nykyään. Koivisto ajoi aktiivisesti valtion ja kirkon etäännyttämistä. Häntä kiusasivat lähinnä käytännön asiat kuten presidentin vallassa ollut piispan nimitysoikeus, Jalovaara muistuttaa.
Jälkikäteen tarkasteltuna suuri osa Koiviston tavoitteista on sittemmin toteutunut: Vuosituhannen vaihteesta lähtien esimerkiksi piispojen nimittäminen ei ole kuulunut presidentin tehtäviin.
Presidentti Tarja Halonen on ollut ainoa Suomen valtionpäämies, joka ei ole tehtävää hoitaessaan ollut kirkon jäsen. Siitä huolimatta hän presidenttinä ollessaan arvosti kovasti kirkkoa ja sen toimintaa.
Tasavallan presidentti on itsenäisen Suomen keskeisimpiä poliittisia instituutioita ja hän on läsnä kirkollisessa elämässä nimenomaan instituution edustajana. Sen näkyvimpänä ilmentymänä nykyään on presidentin osallistuminen itsenäisyyspäivän ja valtiopäivien avajaisten yhteydessä pidettäviin jumalanpalveluksiin.
Helsingin yliopiston kirkkohistorian ja Turun yliopiston poliittisen historian dosentin Ville Jalovaaran teos Myrskyä ja mystiikkaa – Suomen tasavallan presidentit ja kirkko julkistetaan tiistaina Helsingissä.
Riikka Sipilä