On torstai 5. lokakuuta. Olen lääkärin vastaanotolla lapseni kanssa. Varmistuu, että nuoreksi ehtinyt tyttäreni saa nepsy-diagnoosin.

Seitsemän vuoden odotus on ohi. Ehdin etukäteen ajatella, että romahdanko, jos diagnoosi tulee. En romahda. Oloni on tyhjä.

Diagnoosi tuntuu helpotukselta, mutta samaan aikaan se saa surulliseksi.

On helpotus, että nuoren ei tarvitse enää ajatella, että hän on tyhmä tai osaamaton, jos jokin on vaikeaa, vaan sille ololle on olemassa syy.