Suomessa on totuttu ajattelemaan, että hyvinvointivaltio pitää huolen heikoimmista.
Todellisuudessa suuri osa tästä työstä nojaa järjestöihin. Ne täydentävät julkisia palveluita tavalla, johon viranomaisjärjestelmä ei yksin kykene.
Järjestöt tavoittavat ihmisiä matalalla kynnyksellä, usein ennen kuin ongelmat kasvavat raskaiksi ja kalliiksi. Juuri siksi sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuksilla rahoitettu työ on ollut yhteiskunnalle myös taloudellisesti järkevää.
STEA-leikkaukset eivät näy ensimmäisenä valtion budjetin riveillä. Ne näkyvät ihmisten arjessa. Siellä, missä yksinäinen vanhus saa keskusteluapua, nuori löytää vertaistukea tai päihdekuntoutuja pääsee takaisin kiinni yhteiskuntaan.
Kun sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuksia leikataan, katoaa paljon sellaista työtä, jota mikään muu taho ei käytännössä tee.
Leikkausten puolustajat muistuttavat julkisen talouden vaikeasta tilanteesta. Velkaantuminen on todellinen ongelma, eikä mikään menoerä ole täysin suojassa säästöiltä.
Silti on perusteltua kysyä, säästetäänkö nyt väärästä paikasta? Kun ennaltaehkäisevä työ vähenee, seuraukset näkyvät myöhemmin kasvavina kustannuksina terveydenhuollossa, lastensuojelussa ja mielenterveyspalveluissa.
Järjestölle STEA-avustus ei ole vain lisärahoitus, vaan toiminnan perusta. Leikkaukset tarkoittavat irtisanomisia, suljettuja kohtaamispaikkoja ja lopetettuja hankkeita.
Erityisen vaikeassa asemassa ovat pienet yhdistykset, joilla ei ole suuria vararahastoja tai yritysyhteistyötä paikkaamassa menetettyä tukea. Kun toiminta loppuu, tilalle ei usein tule mitään.
Huolestuttavaa on myös se, että järjestöjen merkitystä mitataan yhä useammin vain numeroilla. Kuinka monta asiakasta? Kuinka monta käyntiä?
Vaikuttavuus on tietysti erittäin tärkeä, mutta kaikkea inhimillistä työtä ei kuitenkaan voida puristaa Excel-taulukkoon. Yksinäisyyden vähentäminen, toivon ylläpitäminen tai vertaistuen tarjoaminen eivät aina näy nopeasti tilastoissa, mutta niiden puuttuminen näkyy varmasti yhteiskunnassa.
Järjestöjen rooli suomalaisessa demokratiassa on paljon laajempi kuin palveluiden tuottaminen. Ne antavat ihmisille mahdollisuuden osallistua, vaikuttaa ja auttaa toisiaan. Ne rakentavat yhteisöllisyyttä aikana, jolloin moni kokee jäävänsä yksin.
Jos järjestökenttä kuihtuu, samalla heikkenee myös kansalaisyhteiskunta.
Kysymys ei siis ole vain rahasta. Kyse on siitä, millainen yhteiskunta Suomi haluaa olla.
Sellainenko, jossa apua saa vasta kriisin keskellä? Vai sellainen, jossa ongelmiin puututaan ajoissa ja ihmisistä pidetään huolta yhdessä?
STEA-leikkauksista voidaan tehdä taloudellinen päätös, mutta niiden seuraukset ovat ennen kaikkea inhimillisiä. Siksi keskustelussa pitäisi katsoa budjettirivien ohi ja nähdä ihmiset niiden takana.
On täysin selvä, että seuraava hallitus joutuu tekemään talouteen isoja säästöjä.
Säästöjen tulee kuitenkin olla kokonaisuutena punnittuja, ettei lapsi mene pesuveden mukana.
Säästöjä ei tule tehdä somessa käytävän möykkäämisen perusteella, vaan kokonaisuus harkiten. Nyt jos koskaan, päättäjiltä tarvitaan kokemusta ja harkintaa talouden isosta kuvasta.