Nauru ja itku ilmentävät näkyvästi ihmisen tunteita. Kasvatuksella pyritään yleensä hiomaan näitä sisäisen tolan viestejä ympäristöihin sopiviksi. Nämä ilmaisut on aina koettu luontevammiksi naisille. Luotettava mies on aina koettu järkähtämättömän vakaaksi ja harkitsevaksi. On sanottu, että kyllä mieskin saa itkeä. Tänä päivänä tähänkin on saatu tottua.
Ennen mies manaili, sadatteli, tai kiroili epäonnistuneen urheilusuorituksen jälkeen. Tänään on itku herkässä. Turkan seitsemän veljestä suorastaan parkuivat vähän väliä. Linnan sotilaat eivät koskaan edes kyynelehtineet. He naureskelivat. Mieletön esimerkki huippu-urheilusta oli aitajuoksija Arto Bryggare. Menipä juoksu kuinka hyvänsä, hän aina itki vuolaasti maalissa. Se herätti katsomoissakin tyrmistystä. Kuka tuo on? Se on Bryggare Suomesta.
Hesari kerran kirjoitti: ”Bryggaren aikamiespoika itki niin rajusti stadionin pukusuojassa, että rappaus ropisi seinästä.” Kalevan kisojen voittajana hän itki isossa lehtikuvassa käsi naamalla, suu vääränä ottaessaan vastaan voittomitalia maaherra Jaatiselta, joka mutisi: ”Noh, äläs nyt, sinähän voitit tämän.” Urheilupomo Jukka Uunilan todettua, että jos vain hänestä riippuu, Bryggare ei lähde ikinä enää suurkisoihin. Sen jälkeen ”Artsi” kesti itkemättä.
Tunnetun NHL-tähden leuka väpätti tappio-ottelun jälkeen haastattelussa niin pahoin, ettei saanut sanaakaan suustaan. Toimittaja kiusaantui ja päästi miehen, joka syöksyi koppiin itkemään. Teemu piti kanttinsa lopetushaastattelussa, mutta toimittaja parahteli: ”Teemu mä itken!”
Itkevä nyrkkeilijä on ollut mahdottomuus, mutta kerran ”Atomihärkä”-nimellä tunnettu raskaansarjan huippu alkoi kesken ottelun kävellä itkien kädet alhaalla mitään muuta tekemättä. Luultavasti se oli dopingista johtuva hermostohäiriö. Selostaja Ilmo Lounasheimo ihmetteli: ”Aivan niin kuin itkisi. Iso mies...”
Suomalaiset voittajat esiintyivät ennen vaatimattomina. Kun Veikko Hakulista heiteltiin ilmaan, hän oli totisen ja kiusaantuneen näköinen. Ei Lasse Virenkään mitään riemunkiljahduksia päästänyt. Paavo Nurmi ei hymyillyt, tai itkenyt, ei edes puhunut mitään.
Hymy ja nauru ovat hyväksyttyjä asioita, mutta kyllä kyynelillekin on jokaisella oma paikkansa. Uljaat saavutukset, hyvät voittajat ja reilut häviäjät voivat liikuttaa tunteita. Apollo 13:n lentoa ei voi liikuttumatta ajatella. Raskaana oleva nainen on liikuttavan kaunis näky. Taide voi liikuttaa. Mies kyynelehti katsoessaan nukkuvaa vaimoaan. Toinen liikuttui moottoripyörän satulassa kauniista maisemasta. Luonto, syntymä ja kuolema, hyvyyden kokeminen, onnellisuus ja ystävyyden osoitus ovat herkistäviä.
Martin Luther Kingin leski itki hautajaisissa ryhdikkäänä vain luomet suljettuina antaen kyynelvirtojen vapaasti ääneti tulla. Cry me a river. Koivusalon filmissä kolme poikaa menettänyt Akseli Koskela itki äänekkäästi parkuen. Huonoa näyttelyä. Musertavan suurta tuskaa ei ilmennetä kovalla metelillä. Niin tekevät lapset. Terrori-iskussa ison perheen menettänyt nainen nojasi pylvääseen hillityn ja tyynen näköisenä. Liika on liikaa. Se on psyykkinen still-tila.
Parikymppisenä itsesäälitilanteessa mietin helpottaisikohan itkeminen. Istuin puun juurella ja sain ponnisteltua yhden kyyneleen. Sitten tilanne rupesi tuntumaan liian juhlalliselta ja aloinkin nauraa.
Matti Hurme
Vaasa