Lili ja Sara syntyivät keskosina. Yhteenlaskettu syntymäpaino oli tasan kolme kiloa. Saman verran kuin pieni täysiaikainen vastasyntynyt painaa.
Joulukuun toisena päivänä vuonna 2015 Miia ja Ilari Nurmi olivat Seinäjoen Keskussairaalassa normaalissa raskauteen liittyvässä niskapoimu-ultrassa.
– Ensin kätilö sanoi, että lapsen pää on jotenkin epämuodostunut. Sitten hän sanoi, että kyseessä onkin jalka. Tiedätkö, kun mielikuvia muodostaa sen mukaan, mitä kuulee. Siinä kohtaa kuvittelin jo kuinka lapsen päästä kasvaa jalka, naurahtaa Miia.
Hetken päästä kätilö ilmoitti, että kyseessä on sisarus, joka potkii toista päähän. Pariskunta katsoi toisiaan hämmentyneenä. Vasta oli yritetty totutella ajatukseen ensimmäisestä lapsesta, nyt piti käsittää, että lapsia tuleekin kaksi.
– Se oli sekavaa ja hämmentävää. Ensimmäisen illan hypimme pitkin seiniä, Ilari muistelee.
Kaksosraskauksia on kaikista raskauksista Suomessa 1,5 prosenttia. Miia ja Ilari nostivat harvinaisuusprosenttia entisestään. Lapsilla oli samat suoni- ja vesikalvot sekä yhteinen istukka.
– Kaksosraskauksista tällaisia raskauksia on prosentti. Se on raskaus, jota riskialttiimpi on vain siamilaiset kaksoset, Miia toteaa.
Kaksoset aiheuttivat huolen jaksamisesta, omasta ja lasten terveydestä sekä tulevasta taloudesta. Raskausaikana oli vaikea olla onnellinen.
– Kun joku onnitteli, niin samalla itsellä oli ajatus siitä, ettei meille tule välttämättä yhtäkään vauvaa tai yhtään tervettä vauvaa, Miia kertoo.
Neljän kuukauden aikana äitiyspoliklinikalla käytiin 15 kertaa ja lisäksi äitiysneuvolassa. Ilari oli mukana jokaisella sairaalavierailulla.
– Isänä pääsi olemaan tiiviimmin mukana raskaudessa ja näkemään lapset paljon useammin kuin normaalissa raskaudessa. Se lähensi sekä meidän suhdettamme että suhdetta lapsiin, Ilari kertoo.
– Vasta synnytyksessä saimme tietää, että todella tarkan seurannan syy oli toisiinsa kiertyneet napanuorat. Tätä ei kerrottu meille, koska sille ei voinut tehdä mitään. Hoitohenkilökunta hoiti murehtimisen puolestamme, vanhemmat toteavat.
Normaalia yhdeksän kuukauden totutteluaikaa ei voitu tarjota. Pienet siskokset syntyivät kiirellisellä sektiolla Seinäjoella viikolla 32 huhtikuun 13. päivä. Ensimmäisenä syntyi Lili, jolla painoa oli 1450 grammaa. Sara saapui maailmaan 1555 gramman painoisena.
– Siihen asti olin pelännyt jatkuvasti. Kun ensin syntynyt Lili parkaisi kovaan ääneen ja hänet näytettiin minulle, tiesin, että kaikki menee hyvin. Seuraavaksi kuului Saran vahva parkaisu, Miia kertoo.
Isä ei päässyt mukaan leikkaukseen, vaan oli vastassa tyttäriään keskolaan johtavan käytävän varrella.
– Se oli uskomattoman hienoa. He olivat niin olemattomia, Ilari toteaa Lili sylissään.
Keskoskaapin vieressä isälle kerrottiin kaiken olevan niin hyvin kuin vain voi olla.
– Kun pääsin heräämöstä keskolaan katsomaan tyttöjä Ilari oli kuin vanha tekijä, Miia nauraa.
– Keskoskaapit olivat siinä molemmin puolin ja Ilari esitteli tyttöjä ihan täpinöissään.
Tuoreet vanhemmat saivat lapsensa syliin kun he olivat kuuden päivän ikäisiä.
– Se oli ihan voittajafiilis. En edes muista kumman otin syliin ensin, oli vain tärkeää, että sai ottaa syliin. Olin niin myyty molemmista, Ilari kertoo.
– Oli rauhoittavaa tietää, että lapsi pärjää hetken ilman keskoskaapin turvaa.
Keskoslasten vanhemmat eivät kokeneet keskoskaappia niin pelottavaksi asiaksi, mitä se alunperin tuntui.
– Ajatellaan, että jos lapsi syntyy keskosena, niin se on tosi pelottavaa ja lapsessa on väistämättä jotain vikaa. Kyllä sieltä keskoskaapistakin ponkaistaa ja kovaa, Ilari painottaa.
Lili ja Sara olivat keskolassa 5 viikkoa ja 6 päivää. Tuoreiden vanhempien oli vaikea lähteä kotiin ilman uusia perheenjäseniään.
– Kyllä siinä monet itkut tuli itkettyä. Pumppasin kotona yksin maitoa, koska se oli ainut mitä pystyin tekemään lasten eteen. Ilari piti mut järjissään ja varmaan hän ei voinut omaa huoltaan niin näyttäkään, jotta pystyi rohkaisemaan mua, Miia toteaa.
– Välttelin aluksi käymistä ulkonakaan, koska en halunnut kenenkään kysyvän, missä mun lapsi on. Ei aina tuntunut edes todelliselta, että tytöt olivat minun eikä sairaalan.
Viimeinen sairaalayö vietettiin vierihoitohuoneessa. Ensimmäistä kertaa nelistään.
– Lapsia piti ruokkia kolmen tunnin välein. Yhtenä yönä heräsin ja tajusin nukkuneeni kahdeksan tuntia. Herätin Ilarin paniikissa ja täristen, että olen unohtanut ruokkia lapset. Ilari kattoi ihan hölmistyneenä ja käski lukea lapun pinnasängyn reunassa.
A4-kokoinen lappu ilmoitti: ”Tytöt on syönyt, olit niin väsynyt, että annoin sun nukkua.”
Nyt tytöt ovat puolivuotiaita ja Miian mukaan tuplavauhtia mennään.
– Onneksi tytöt ovat kilttejä, terveitä ja nukkuvat yöt hyvin. Isovanhemmat ovat olleet valtavana apuna.
Ilari alkaa kuvittelemaan tyttöjä jo teini-ikäisinä, mutta Miia keskeyttää.
– En halua ajatella niin pitkälle, selviäisi nyt edes ensin tämän vuoden.
Pariskunta kiittää toisiaan tuesta uudessa vanhemmuudessa.
– Ilarissa on isänä parasta positiivisuus. Kun itse menee pitkin seiniä, niin Ilari on rauhallinen. Jopa silloin kun tytöt huutaa koko päivä, niin hän jaksaa höpötellä vaan isin tytöille. Ilari myös kylvettää, pesee pullot, syöttää ja auttaa kaikessa, Miia luettelee.
– Miiassa parasta äitinä on loputon rakkaus ja huolehtivuus, Ilari toteaa
– Ja loputon desinfiointi, Miia nauraa.
– No se menee jo vähän liian pitkälle, Ilari toteaa ja vilkaisee merkitsevästi puolisoaan.
Isäinpäivän kynnyksellä Ilarilta on pakko kysyä, mikä isyydessä on parasta.
– Se, miten paljon lapset tuovat iloa, onnellisuutta ja piristää arkea. Uskomatonta miten monet naurut päivän aikana voi saada jo puolivuotiaasta. Vaikka he eivät tee paljoa mitään, niin kaikki ilmeet eleet ja röhönaurut. Päivä päivältä vaan rakastaa enemmän.
Teksti: Laura Syväoja
Koko artikkeli luettavissa 16.11.2916 Eparissa ja näköislehdessä.
