Kesäkuussa 10 vuotta sitten isäni täytti 87 vuotta. Annoin hänelle lahjaksi pitkähihaisen neulepaidan todeten, että ehkä sitä ei kesällä tarvita, mutta tulee se syksykin. ”Toivottavasti en enää elä silloin”, sanoi hän.
Keuhkokuume oli kolme vuotta aiemmin armollisesti päästänyt muistisairaan äitini terveyskeskuksen hoivaosastolta taivaiseen hoivaan. Isä oli häntä vuosia käynyt syöttämässä monta kertaa päivässä. Kun yli 60 vuotta rinnalla kulkenut kumppani oli poissa, isän elämä menetti merkityksensä. Tilannetta ei parantanut se, että häntä vuosikymmeniä vaivanneisiin kipuihin ja särkyihin löytyi apua yhä huonommin.
Isä jatkoi kuitenkin käyntejä hoivaosastolla syöttämässä apua tarvitsevia ja vitsaili henkilökunnalle, että voisi hänelle palkkaakin maksaa. Vuosi vuodelta hän seurasi läheltä, miten oma ikäluokka siirtyi henkimaailman puolelle kuka mitenkin avuttomassa tilassa.
Saman vuoden elokuussa olin poimimassa herukoita mökilläni Keski-Suomessa, kun veljeni soitti. Poliisi oli tavoittanut hänet ja kertonut, että isä on kuollut, oman käden kautta. Olihan se hätkähdyttävä ja hämmentävä tieto. Ennen kuin soitin kolmelle lapselleni halusin rauhoittaa mieleni soittamalla ystävälle, joka oli aiemminkin auttanut pahoissa paikoissa.
Ystävä kuunteli minua ja kysyi sitten, miten isän olisi minun mielestäni pitänyt kuolla. Se oli hyvä kysymys. Miten minä voisin tietää, mikä hänelle oli parhaaksi? ”Se oli hänen elämänsä ja hänen kuolemansa”, totesi poikani. ”Olisi se nyt vähän saanut teitäkin ajatella”, sanoi eräs sukulainen.
Kun nuorena aikuisena tein valtavirrasta poikkeavia valintoja, isä sanoi joskus, että hän on aina pyrkinyt tekemään niin kuin suurin osa muistakin ihmisistä. Se tarkoitti vielä vanhoilla päivilläkin, että kukkaverhot piti vaihtaa syksyllä toisiin kukkaverhoihin. ”Kuka niistä nyt välittää”, intin minä. ”Jos naapurin akat välittää”, sanoi isä ja vaihdatti verhot veljelläni.
Kun kehon ja mielen kivut ylittivät kestokyvyn, isä ei enää miettinyt, mitä ihmiset ajattelevat.
Viikko sen jälkeen kun isä oli jättänyt kehonsa, osallistuin ryhmään, jossa sain puhua minussa heränneistä ajatuksista ja tunteista. Sain myös kanavoidun tekstin luettavaksi arkun äärellä.
”Isä, minun on levollinen ja hyvä olo ja niin on sinunkin. Sinulla ei ole kipua eikä minulla ole kipua, sillä molempien meidän lopullinen asuinsija on Jumalan syli. Ja se on samanarvoisena kaikkien muidenkin syli. Kiitos isä kaikesta.”
Auli Laitila
Senioriviestijä