Ukrainan rintama tuottaa uusia sotaveteraaneja tasaisella syötöllä Venäjän jatkaessa hyökkäyssotaansa maata vastaan. Sillä on rajansa, minkä ihminen voi kestää, ja rintamalta koteihinsa palaa hajalla olevia ihmisiä.
– Useimmilla veteraaneilla, jotka tulevat taistelukentiltä, on vammoja sekä niihin liittyviä tarpeita. He tarvitsevat psykologista apua ja fyysistä kuntoutusta, kertoo Veteraanien tila -kansalaisjärjestön keskuksessa Irpinissä työskentelevä Volodymyr Parhoniuk. Hän on itsekin veteraani.
Parhoniukin mukaan veteraanin paluu voi koetella tämän perhettä, joka on elänyt aivan eri maailmassa kuin rintamalla ollut.
– Sotilaan perheen täytyy oppia ymmärtämään veteraania. Joskus rintamalta palatessaan he ikään kuin puhuvat eri kieltä ja käyttävät sotilasslangia. Perheille on tärkeää oppia ymmärtämään heitä, Parhoniuk sanoo.
Parhoniuk itse haavoittui Venäjän Ukrainaan kohdistaman laajan hyökkäyssodan alussa vuonna 2022, juuri täällä Irpinissä, jossa hän ottaa STT:n vastaan. Irpin oli Venäjän hyökkäyksen kohteena suursodan alussa, kun Venäjä yritti tunkeutua Valko-Venäjän suunnalta kohti pääkaupunki Kiovaa.
Parhoniukin ja muiden ukrainalaissotilaiden päättäväisen vastarinnan ansiosta Venäjän keihään kärki kuitenkin tylsyi ja venäläisjoukot lopulta vetäytyivät Kiovan lähialueilta. Noihin aikoihin liittyivät monet sodan järkyttävimmistä käänteistä, kuten siviilien teurastus ja sotarikokset miehitetyssä Butshassa.
"Verta vuoti korvista"
Parhoniukille Irpinin puolustus oli henkilökohtaista. Hänen oma vaimonsa ja lapsensa olivat nimittäin suojassa läheisessä kellarissa, kun hän taisteli venäläisiä vastaan kaduilla. Myös vaimo on sotilasuralla, mutta ei ollut päässyt tuolloin omaan yksikköönsä.
Veteraanin mukaan oli hyvin vaikea taistella, kun samaan aikaan mieli oli jakautunut kahtia kantaakseen huolta perheestä. Parhoniukin lapset saatiin myöhemmin evakuoitua, ja pari kuukautta myöhemmin perhe pääsi palaamaan Irpiniin.
Nykyään Parhoniuk on sotaa käyvässä maassa harvinaisuus: mies, joka on siviilissä, mutta jonka vaimo on asevoimissa. Hänen vaimonsa on töissä ilmatorjunnassa ampumassa alas Venäjän Shahed-lennokkeja.
Parhoniuk maksoi kovan henkilökohtaisen hinnan kotinsa puolustamisesta, vaikka sai pitää henkensä. Läheiseen rakennukseen tykistöiskussa osuneen miinan paineaalto haavoitti häntä vakavasti.
– Räjähdyksen jälkeen ensimmäiset oireet olivat, että menetin tajuntani ja verta vuoti korvista. Pääsin sairaalaan vasta kaksi päivää myöhemmin. Minulla on ollut myös oireita jälkikäteen, joskus menetän edelleen tajuntani. Ajan myötä oireet ovat lisääntyneet, on jatkuvaa päänsärkyä enkä pysty nukkumaan ilman lääkkeitä, Parhoniuk kertoo.
"Veressämme on tahto taistella"
Siviilielämään sopeutuminen on ollut Parhoniukille ja monelle muulle veteraanille vaikeaa, eivätkä muistot taistelukentältä jätä rauhaan.
– Vaikeinta sodassa on menettää veljiä, sotilaita, varsinkin kun osallistut itse taisteluihin rinta rinnan heidän kanssaan. Siihen on vaikea sopeutua, Parhoniuk sanoo.
Vaikka sotavamma vaikeuttaa yhä hänen elämäänsä, Parhoniuk kaipaa silti takaisin rintamalle aseveljiensä rinnalle.
– He ovat toinen perheeni.
Parhoniuk uskoo myös palaavansa vielä rintamalle ennen pitkää – vammoistaan huolimatta.
– On myös jätkiä, jotka osallistuvat yhä taisteluihin, vaikka ovat menettäneet raajoja. -- Sotilasyksikkö toimii kuin kello, kaikilla on oma tehtävänsä. Jos he eivät pysty olemaan juoksuhaudoissa, he voivat löytää muun tavan osallistua. On monia tehtäviä, joita voi hoitaa kuka tahansa, hän sanoo.
Riittääkö ukrainalaissotilaiden taistelutahto jo neljättä vuotta jatkuvassa sodassa?
– Meille sota on jatkunut yksitoista vuotta, korjaa Parhoniuk, kuten ukrainalaiset usein tekevät ulkomaisten toimittajien puhuessa sivu suunsa.
Venäjän aggressio Ukrainaa vastaan alkoi jo vuonna 2014, kun se miehitti Krimin niemimaan ja käynnisti alueellisen konfliktin Itä-Ukrainassa.
– Tietysti sotilaille tämä on nyt paljon vaikeampaa kuin menneinä vuosina, mutta veressämme on tahto taistella – kunnes voitamme vapautemme.