Sanomalehtiä ja erilaisia historiallisia aineistoja on viime vuosina pyritty kiihtyvällä tahdilla siirtämään digitaaliseen muotoon.
Samalla on herännyt keskustelua ja huolta siitä, miten taataan arkistoitujen aineistojen aito säilyminen ja saavutettavuus myös jälkipolvien ulottuville.
Samantyyppisten asioiden kanssa on taatusti paininut jokainen perhevalokuvien ottaja. Muutos on tapahtunut vaivihkaa, mutta aika selkeä se on.
Perinteinen tapa on ollut kerätä perhevalokuvat albumeihin, joita sitten säilytetään kodin kaapeissa. Lapsuudenkodissani on perhe- ja sukukuvia 1920-1930-luvuilta lähtien. Sen ajan albumit ovat siroja ja tiiviitä, kuvat paksuille sivuille liimattuja mustavalkokuvia.
Äitinikin keräsi meidän perheemme valokuvat albumeihin, jotka on sitten järjestetty kaappiin vuosiluvun mukaan. Paksuja albumeja on toista kymmentä.
Itse lopetin jossain vaiheessa kuvien keräämisen albumeihin. Kasvavat albumirivistöt alkoivat ahdistaa. Kaappitilalle on muutakin käyttöä kuin valokuvien säilytys.
Kuvien määrä on nykyään valtava. Olkoot pilvessä, siellä ne säilyvät. Toivon mukaan ainakin. Sama säilytysongelma tuntuu vaivaavan myös isomman mittaluokan arkistojen säilyttäjiä.
Digitaalisessa muodossa olevien kuvien ja muiden aineistojen saavutettavuus on oma kysymyksensä. Kenellä on pääsy sanomalehden arkistoon? Entä pilvessä oleviin valokuviin?
Yksi asia tulee mieleen, jossa digitalisaatio on tuonut tiedon selvästi aiempaa helpommin saataville.
Sukututkimukseen liittyvällä sovelluksella olen melko vaivattomasti saanut selville suoria esivanhempiani aina 1500-luvulle asti. Sukututkijoiden kirjaamien tietojen mukaan minulla on esimerkiksi ollut esi-isä, joka on 1600-luvulla palvellut saarnaajana hakkapeliittojen armeijassa Saksassa, Tanskassa ja Puolassa.
Talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden sukulaisteni sotapolut on niin ikään tarkkaan kirjattu. Nämä ovat arvokkaita tietoja, joita en olisi välttämättä osannut mistään paperisesta arkistosta lähteä erikseen etsimään.
Albumi, kuten valokuvakin, on muutakin kuin asioiden dokumentointia. Se näyttää elämästä sen, mitä kuvan ottaja tai säilyttäjä haluaa. Sama koskee kirjoja ja kansiin säilytettyjä tietoja.
Halutaanko sanomalehtien paperisia arkistoja säilyttää? Jos jotain säilytetään, niin mitä ja missä muodossa? Kuka valinnat tekee? Onko arkisto pelkkä kuluerä, pitääkö siitä olla mitattavaa hyötyä?
Vielä on pakko lisätä, että jos esi-isät ovat olleet kovaa porukkaa, niin ovat esiäiditkin osanneet.
Vaikka naisia ei ratsutilallisten, kirkkoherrojen ja nimismiesten saati valtiopäivämiesten joukossa olekaan, niin synnyttää he ainakin ovat osanneet.
6–8 vaikuttaa olleen 300–400 vuotta sitten normaali lapsiluku, eikä 10–12 lastakaan mitenkään tavaton määrä. On siinä ollut rouvilla, vaimoilla ja emännillä kädet täynnä.
Tämä kaikki olisi saattanut jäädä minulta pimentoon, jos ei tietoa olisi siirretty eteenpäin, aina uudessa muodossa.