Suomi on jo viidettä vuotta peräkkäin maailman onnellisin maa, käy ilmi YK:n onnellisuusraportista.
Kakkossijalla on Tanska ja kolmantena Islanti. Tämän jälkeen listalla ovat neljäntenä Sveitsi ja viidentenä Hollanti. Ruotsi on raportin mukaan seitsemänneksi onnellisin. Kaikki Pohjoismaat mahtuvat siis kymmenen parhaan joukkoon.
Mitäpä suomalaiset tekevät näin hienon menestysuutisen kuultuaan? Ajavat torvet soiden toreille ja pulahtavat vesialtaisiin – ainakin niinä vuodenaikoina kun ne eivät satu olemaan jäässä? Virittävät yhteislauluna Finlandiaa: me teimme sen taas? Ovat pakahtua kansallisesta ylpeydestä kaikin mahdollisin ja mahdottomin tavoin?
Ei. Suomalaiset eivät sorru mihinkään näin kevytmieliseen. Suomalaiset ottavat kansainvälisen tunnustuksen hömppäuutisena, suuren luokan sumutuksena tai viiden pennin virkamiestyönä.
Asiantuntijavoimin on jo sosiaalisessa ja perinteisessäkin mediassa kiirehditty kyseenalaistamaan raportin puolueettomuus, kysymyksenasettelu ja tiedonkeruun tavat.
Mutta tämänkin raportin avainsana on suhteellisuus. Suomalaisille näyttää olevan mahdotonta ymmärtää, että asiat ovat meillä maailman mitassa oikeastaan aika hyvin.
Raportissa onnellisuutta arvioidaan kuudella avainmuuttujalla: elintaso, sosiaalinen tuki, terveiden elinvuosien odote, vapaus tehdä elämänvalintoja, anteliaisuus ja vapaus korruptiosta.
Nämä ovat muuttujia, joita voidaan kuvata ja verrata numeroilla. Siitä seuraa, että maat voidaan panna ainakin yhdellä tavalla paremmuusjärjestykseen.
Se, kuvaako käsite onnellisuus parhaiten sitä, mitä näistä lukemista on pääteltävissä, on tietysti makuasia. Jokainen suomalainen voi halutessaan kyseenalaistaa kansan onnellisuuden millä tahansa mainituista mittareista ja lukemattomilla muilla. Maailma potkii jokaista omalla tavallaan, eivätkä kaikki pysty potkimaan takaisin.
Silti suomalaiset antavat yhteiskunnalleen kouluarvosanaksi keskimäärin hyvän eli kahdeksan. Ei ole sattumaa, että Pohjoismaat ovat näillä muuttujilla listan kärkeä.
Elämä ei ole täydellistä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossakaan, mutta raportti nostaa aivan välttämättömiksi kansallisen onnen edellytyksiksi rauhan ja vakauden. Niiden puuttumisesta ei tarvitse nyt etsiä esimerkkejä kaukaa.
Sotauutisten hälyssä monet suomalaista yhteiskuntaa jakavat kysymykset ovat asettuneet uudella tavalla mittakaavaan. Yhdeksi onnellisuuden ja hyvinvoinnin määritelmäksi kelpaisi vaikka se, että kansa voi olla keskenään turvallisesti eri mieltä ja olla silti yhdessä luja.