Luin jostakin, että Suomessa vielä ennen sotia oli tavallista sanoa: ”jää hyvästi,” eikä siihen liittynyt mitään dramaattisuutta tai viittausta pysyvään eroon, vaan pikemminkin se oli kaiken hyvän toivottamisesta siihen saakka, kunnes jälleen tavataan.
Sotien aikana liian monet ’jää hyvästit’ jäivät kuitenkin viimeiseksi, joten ihmiset alkoivat karttaa sitä ja alkoivat käyttää neutraalimmalta tuntuvaa ’näkemiin’ -sanaa.
Tällä tavalla kieli muuttuu ja elää. Kauniista hyvästelysanasta tulee muutamassa vuodessa lopullista eroa toivottava tai sitä ennustava sana. Silti sanan mukana on menetetty jotain, sillä ’näkemiin’ tai ’moi’ eivät sisällä hyvän toivottamista.
Elämän karvaimpia totuuksia on se, että emme tiedä elämmekö seuraavan hengenvedon yli. Antaako jokin kehomme tuhansista elintärkeistä toiminnoista periksi, tai joudummeko ulkopuoleltamme tulevan onnettomuuden uhriksi, eikä meitä enää ole. Tästä epävarmuudesta huolimatta meidän on uskottava ja luotettava siihen, että elämämme jatkuu.
Meidän on kasvettava, opittava, tehtävä työtä. Me valitsemme puolison, saamme jälkikasvua, ravitsemme ja kasvatamme heitä. Me toivomme näkevämme elämän jatkuvan meidän jälkeemme parempana, kuin mitä se oli, kun me aloitimme elämämme. Tätä kaikkea me teemme täynnä toivoa, samalla kun koko ajan tiedämme, että olemme kuolevaisia.
’Jää hyvästi’ -sanonta ottaa mielestäni huomioon tämän. Sotavuosien perintönä meille on iskostunut ajatus siitä, että jokaiset jäähyväiset voivat olla viimeiset. Mutta jokaisiin jäähyväisiin sisältyy myös toivotus hyvästä, kuin siunaus Häneltä, jolta kaikki hyvä tulee. Tämän me toivotamme toisillemme sanoessamme ”jää hyvästi.”
Olen ollut viisi ja vuoli vuotta Seinäjoen seurakunnassa ja nyt siirtymässä Kemijärven seurakuntaan. Tahdon kiittää Seinäjoen seurakuntaa; sen jäseniä, sen työntekijöitä ja seurakuntaa työnantajana. Minun on ollut hyvä olla kanssanne.
Jääkää hyvästi.
Olavi Hepomäki
pappi