Vielä muutama vuosi takaperin minut sai liikkeelle säällä kuin säällä halu menestyä. Nyttemmin kiskon palttoon päälle ja nastalenkkarit jalkaan nappisilmät vaativasti minua tuijottaen. Sohvan nurkkaan olisi niin ihana käpertyä, mutta mentävä on. Ihmisen paras ystävä ei ole työpäivän aivotyöstä väsynyt.
Pentukoira on lähinnä piristynyt taiteilijantyössään– kesä on selvästi tulossa, nimittäin talvikengistäni on muotoiltu avokkaat. Onneksi tiedän, että hermo lepää metsälenkillä ja kotiin palaa kaksi onnellista kulkijaa. Sama se on lapsillakin. Aina ei vaan huvita, ei jaksaisi taas lähteä. Hoitopäivä verottaa voimat ja harjoituksiin ei huvittaisi lähteä. Tuntuisi houkuttelevammalta jäädä kotiin tsillailemaan tai harjoittamaan silmän ja peukalon koordinaatiotreeniä säkkituolin nurkasta käsin. Mentävä kuitenkin on, kaverit odottavat treeneissä.
”Hyvä, että lähdin harjoituksiin enkä jäänyt kotiin kiukuttelemaan”, totesi eräs urheilukoululainen kesken loppuleikin. Lapsen suusta kuulee totuuden.
Mitäs sitten, kun lenkkarinnauhoja ei tee mieli sitoa, piikkarit on ripustettu naulaan vuonna 2010 ja tarralenkkareita aikuiset eivät käytä. Kaikki keinot ovat sallittuja sodassa ja rakkaudessa sekä itsensä liikkeelle saamisessa. Niinpä kiskon saappaat jalkaan ja suuntaan tallille.
Kansainväliset treeniryhmät ja nuoruuden lentopallojoukkue on vaihtunut tiistain tätiratsastusryhmään. Hikihatussa treenataan avoja ja sulkuja. Kyra Kyrklundin bravuuri, yhden käden piruetti, tulee tehtyä vain, jos kauramoottorin tahto on eri kuin omani. Ratsastustunnin viehätys on varmasti osaksi siinä, että saa pitää tiukasti ohjista kiinni, mutta joku muu päättää mitä tehdään, minne suuntaan mennään ja millä vauhdilla.
Tunnin jälkeen sitten spekuloidaan kuinka meni niinku omasta mielestä. Ulkopuolisen kehuja on kiva kuulla, vaikka kyseessä olisikin niinkin pieni juttu kuin nyrkin paikka. Kun tallin oven painaa kiinni illan pimetessä ja astuu räntäsateeseen, niin mieli on rentoutunut ja odottaa innolla jo seuraavan viikon ratsastustuntia. Eikä pääsihteerin mielessä ravaa ajatukset Seinäjoen Kalevan Kisoista 2017.
Hyvä seura mahdollistaa suomalaisten yhteisen tavoitteen saavuttamisen; Suomi maailman liikkuvin urheilukansa ja Pohjoismaiden menestynein 2020. Tiedossa on, että yksinään seuratoiminnan harteille ei voi pohjoisen väen liikuttamista sälyttää.
Elämän alkutaipaleella, perheen lisäksi päiväkerho ja koulu ovat osa liikuttavaa verkostoa. Tutkimusten mukaan liikunnallisesti aktiivinen nuori on passiivista todennäköisemmin aktiivinen myös aikuisena. Nuorena se on vitsa väännettävä. Aikuisuuden kynnyksellä oppilaitokset tarjoavat opiskelijoilleen liikuttavia elämyksiä. Työpaikoilla on käytössä TYKY-päivät ja puulaakijoukkueet työntekijöidensä pulssin nostattamiseen. Kuulemma eläkkeelle siirryttäessä kiire vasta iskeekin ja harrastukset täyttävät kalenterin. Instituutiot eivät meitä kuitenkaan liikkeelle saa, tukevat ja tarjoavat mahdollisuuksia kylläkin. Itsestä kaikki on kiinni, välillä kuitenkin tarvitaan ystävän auttavaa kättä kavion kopsetta tai tassun töminää. Hyvä seura liikuttaa.
Johanna Manninen
Kirjoittaja on LitM, ex-olympiaurheilija, toiminnanjohtaja SSU ja Kalevan Kisat 2017 pääsihteeri.