Stylisti Teri Niitti kohautti vuodenvaiheteessa kommentoimalla sylivauvan imetystä lentokoneessa. Hän paheksui julki-imettäjää ja vaati äitejä peittämään rintansa yleisillä paikoilla.
Siitäkös riemu repesi sosiaalisessa mediassa, ja Niitti pyysi lopulta anteeksi kaikilta imettäviltä äideiltä. Se lienee paikallaan, sillä rinnan vilautus tuskin nousee äideillä päällimmäiseksi motiiviksi, kun lapsi kitisee matkaväsymystä ja kaipaa maitotilkkaansa.
Olen matkannut sylivauvan kanssa lentokoneessa pitkiäkin matkoja ja vaikkei varsinainen ruoka-aika olisikaan ollut, pienen itku katkesi rinnalla ja tasasi sopivasti nousu- ja laskuvaiheen aiheuttamaa paineentunnetta korvissa sekä auttoi nukahtamaan vieraassa ympäristössä.
Muistissa ei enää ole, kuinka taitavasti osasin tuolloin peittää tapahtumien kulkuja. Mutta ajatuksen muistan; hartaasti toivoin kanssamatkustajien korvien ja pitkämielisyyden kestävän vielä hetkisen.
Teki niin tai näin, saa äitiydessä kokea runsaasti riittämättömyyden tunteita. Mennäkö töihin, jäädäkö kotiin, tarjotako luomua vai syöttääkö purkkiruokaa, vastatako aamuöiseen kitinään vai antaako tyynnytellä itsensä ja löytää unen pinnasängyssä itse uudelleen.
Tulin ensi kertaa raskaaksi Afrikassa ja ensimmäisellä lääkärikäynnillä katsottiin aikaa keisarinleikkaukseen. Mitä, eikö alatiesynnytys olekaan ensisijainen synnytysvaihtoehto, muistan ajatelleeni ja sain perustella valintaani.
Rintaruokintaa ei kaikissa piireissä katsottu suopeasti, ei ainakaan toisella puolella maailmaa keskiluokkaisten naisten keskuudessa, sillä varaa katsotiin olevan korvikkeisiin.
”Mistä voit olla varma, että lapsi saa tarpeeksi ruokaa?” kysyttiin ja tarkoitettiin hyvää.
Niin, mistäpä minä sen varmana tiesin ja sitten epäröinkin, vaikka lapsi kasvoi ja posket pyöristyivät.
Äitiys ei ole helppo laji. Epäonnistumisia tulee elämänmittaisella taipaleella, halusi niitä tai ei.
Kukapa ei alati haluaisi olla neuvotteleva vanhempi, joka suhtautuu kärsivällisesti kiukuttelevaan ja rajojaan hakevaan uhmaikäiseen. Kun on nostanut marketin hyllyjen väliin nelinkontin heittäytyneen lapsen syliinsä ja kantanut kirkuvan lapsen autoon, saa ihmetellä omaakin keskeneräisyyttään. On kysyttävä itseltään jälleen kerran, mihin katosi jämäkkyys, tyyneys ja kärsivällisyys.
Vaikka varsinaiset uhmaiät lienevät perheessäni jo läpikäyty, riittää arjessa vaihtelevia tilanteita ja saan harjoitusta yllin kyllin äitiyden moninaisiin haasteisiin.
Juuri noissa hetkissä piilee myös äitiyden iloja, yhdessä jaetuissa sylihetkissä, kun peliajasta on saatu neuvoteltua ja yhteinen sävel on löytynyt tänäänkin.
Täydellisen äitiyden myyttiin ei kuulu häpeää, huonommuuden tunnetta tai epäröintiä, vaikka juuri arkisessa äitiydessä niihin törmää säännöllisin väliajoin.
Jotta voisi lohduttaa itkevää lasta ja kohdata tämän kasvukipuja, on epämiellyttäviä tunteita kohdattava myös itsessään ja opeteltava suhtautumaan itseensäkin myötätuntoisesti. Juuri niin kuin ystävät ymmärtävät ja auttavat saamaan asioita mittasuhteisiin.
Vanhemmuudessa onnistumiseen tarvitaan myös ympäristöltä tukea. Oli kyse sitten imetyksestä tai teini-ikäisen kotiintuloajoista.
HELI KRUGER
Kirjoittaja on vaasalainen urheiluhullu ja sosiaalialan ammattilainen