Hyvinvointialueiden perustamisen ideoihin kuului erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhoidon sujuva yhteistoiminta.
Mitä paremmin perusterveydenhuolto, sairauksien ennaltaehkäisy ja hyvinvoinnin tukeminen toimii, sitä vähemmän tarvitaan kallista erikoissairaanhoitoa. Erikoissairaanhoidon ristiriita on, että hoidon erikoistumiselle ja kustannusten kasvulle ei ole ylärajaa.
Erikoissairaanhoidon keskittäminen ja yhteistyö yli hyvinvointialueiden rajojen on luonnollinen kehitys, kun hoito nimensä mukaisesti erikoistuu ja vaatii erityisiä taitoja.
Erikoissairaanhoidossa keskimääräiset hoitoajat ovat lyhentyneet paljon. Tästä syystä sairaaloiden ja hyvinvointialueiden rajat ylittävä yhteistyö ei vaikuta samalla tavalla potilaisiin ja heidän läheistensä tilanteeseen kuin perusterveydenhuollon ja pitkäaikaisten hoitopaikkojen keskittäminen hyvinvointialueen sisällä.
Sen sijaan pitkäaikaishoidon järjestelyt voivat siirtää ihmisiä kauas kotipaikkakunnaltaan, mikä vaikuttaa merkittävästi myös heidän läheisiinsä.
Hoidon lähtökohtana tulisi olla ihminen osana omaa yhteisöään. Kehitys on lisännyt erityisesti ikäihmisten ja heidän omaistensa epäluottamusta ja turvattomuuden tunnetta terveyspalveluja kohtaan.
Hyvinvointialueiden on tehtävä strateginen ja poliittinen päätös, miten resurssit jaetaan erikoissairaanhoitoon ja perusterveydenhoitoon.
Erikoissairaanhoidon kehittäminen on päätöksentekijöille selkeämpää ja konkreettisempaa kuin perusterveydenhuollon ”arkisempi” ja ei niin hohdokas puurtaminen.
Perusterveydenhuollon kehitystyö edellyttää pitkäjänteistä päätöksentekoa.
Lopulta kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta: Saako ihminen elää ja vanheta omassa yhteisössään vai ei?
Kysymys ei ole hallinnollinen, se on inhimillinen. Ja siihen meidän on uskallettava vastata.