On elämäs seki hyvä puali, nottaku ei oikeen tiärä mistään muusta vaihtoeherosta, tuumaali Tenho yhtenä aamuna hirvipassis. Taikka eihän se oo ikinä hirviporukoohin kuulunu, kunhan on raahannu vanahan nojatualin naapurin pellon laitahan ja siinä tähyylly hirviä.
Ei oo kuulemma koskaa yhtään näkyny.
Mutta Sylyvi vissihin luuloo, notta Tenho on oikeen hirvimettällä. Taikka sitte se on vaan tyytyväänen, ku ukko on pois jaloosta.
Sitä vähä ihimettelin, notta kuinka Tenho on ruvennu elämää pohoriskelemahan. Yleensä se vaan teköö tai on tekemättä, muttei pohori mitään, jonsei oo pakko. Niinku jotta kuinka päin peruna istutetahan. Alapuali ylähä vai yläpuali alaha? Se tamuaa yhyren perunan kans monta tuntia. Sillä aikaa Sylyvi istuttaa loput.
– Niinnotta jos saiski ennen syntymää erilaasia tarijouksia, notta synnykkö mialuummin Arapiemiirikuntihin vai Katteluskylälle, jatko Tenho. – Taikka taharokko vanhemmikses minkäluantooset ihimiset? Mutta ku ei kysytä, ei! Siinä vaan tarttoo kipparoora niillä vaatimattomilla lähärööllä, jokka on kohoralle osunu.
Sitte se mulukaasi meikäläästä merkittevästi.
Tulukittin sen niin, notta ei vissihin meikälääsen lähtöasetelma elämähän oo kaikista ruusuusin. En vaan ollu ikää tullu pohoriskelleeksi. Enkä ruvennu viäläkää, ku ei justihin ollu härän päivää.
– Eikä me ikää saara tiätää, mitä olis tapahtunu, jos olis nuarempana valinnu jotenki toisin, jatkopohoriskeli Tenho. – Jonsei olisikkaa kosaassu Sylyviä, vaan olis valinnu naapurikylän Synnoven. Ja Synnove olis suastunu...
Täs vaihees Tenhon katse muuttu niin kaihoosaksi, notta ajattelin havahruttaa sen nykyhetkehen:
– Katto, hirvi!
– Mihinä?
– No tuala nuan, tonkkapukin viäres!
Eihän siälä ollu muutaku vanaha haravakones, mutta tarijosin Tenholle lähimmääsrakkahasti tilaasuuren tuntia ylemmyyttä, ku se halaveksivasti totes:
– Sehän on vaan kusiaaspesä.
Jotenki kumminki tuntu, nottei yhteeselo Sylyvin kans oo Tenhon miälestä aina auvvoosta. Alakaako julukisivu rakoolla? Eikö suhure ookkaa palanssis? Toisaalta orotin palijastuksia lisää, mutta toisaalta yleensä kavahran liian henkilökohtaasia asioota varsinki Tenhon kohoralla. Vaikka tekööhän se säätiarotuksestaki henkilökohtaasen ropleeman taikka kaks.
– Onhan täski pualensa, jatko Tenho. – Kattelisko kukaa muu ku Sylyvi tällääsen alakuvoimaasen uroon moniongelmaasta elämänkamppaalua viärestä hyväksyvästi? Ei varmahan kattelisi, se tuumas ja kaivo repustansa termoksen, jonka ansiosta päästihin vihiroon varsinaasehen asiahan.
– On vissihin parempiki, jottei saara ikää tiätää, miten asiat olis menny, se jatko. – Jos kumminki seuraava vaihtoehto olis ollu syntyä Inrokiinahan telekänpönttöjä kasaamahan näläkäpalakalla. Vaikka luultavasti tulos olis joka suhtehes samammoonen nollaratkaasu ku tämä nykyynenki, ku oikeen tarkasti ajatteloo.
– Soon muuten haravakones eikä kusiaaspesä, ilimootin, ku olin saanu kahavia ja nisunpalan.
– Kai minä ny sevverran näjen, Tenho kivahti. – Kokeelin vaan, ookko tosisnas hourees vai vaan tavanomaasen pöllähtäny ittes!
Arto Juurakko
Kirjoittaja on Mänttä-Vilppulan kulttuurijohtaja ja alavutelais- lähtöinen kirjailija.