Pitkätukkaisia hevikarjuja, kaltaisiani konttorirottia, punkkareita, fiftareita Elvis-tukkineen, hipstereitä trendivaatteineen.
Perheenisiä ja -äitejä.
Väkeä on moneen lähtöön. Saksalaisen hevilegendan Udo Dirkschneiderin konsertti Vaasan Vaskiluodossa on loppuunmyyty.
Innostus raskaaseen rokkiin syttyi monella 1980-luvulla. Teuvan Kirkonkylässä joku, minulla oli epäilykseni kuka, oli kirjoittanut ala-asteen kotitalousluokan puoleiseen tiiliseinään taidokkaasti tussilla: Accept.
Teutoniyhtyeen nimi näkyi eri puolilla kylää tussattuna keskustan puupenkkeihin ja tietenkin koulukirjoihin. Hevi oli kapinaa pohjalaisessa maalaiskunnassa.
Dirkschneider oli Solingenistä, läheltä Düsseldorfia ponnistaneen Acceptin ääni. Kireälle pingottunut kirkuna jakaa mielipiteet, mutta Vaasassa kuuli, kuinka syvälle tajuntaan lyhyen saksalaispätikän musiikki on myös pohjalaisten mieliin iskostunut.
Tropiclandian kupeessa tunnelma lämpeni helteiseksi, kun mies nakkeli hittinsä Metal Heartista Balls to the Walliin. Yleisö mylvi kappaleet ulkomuistista ilman johdatuksia.
Pauhu kaikui välillä kuin Vaasan Sportin ottelussa. Joskin tänään, toisessa pudotuspelissä, meteli lyö varmasti Udonkin laudalta.
Hevimusiikista tuli Suomessa etenkin 1970–80-luvulla syntyneiden teini-iän taustanauha. Musiikki, joka iskee herkässä teini-iässä, pysyy usein mukana koko loppuiän, vaikka mieli kuinka seesteytyisi.
Oma musiikkimakuni jäi hevissä paljolti 1980-luvun Iron Maideniin, Judas Priestiin ja näiden edeltäjiin AC/DC:hin, Black Sabbathiin, Deep Purpleen ja Led Zeppeliniin. Klassikkojen jälkeiset äärimmäisyydet veivät musiikkia omille korvilleni monesti liiallisuuksiin. Onneksi moni nykybändi ponnistaa yhä klassikkojen askelmerkeistä. Perintö siis elää.
Hevimusiikki ei nauti kovin älyllistä mainetta. Moni voi pitää aggressiivista musiikkia jopa osoituksena vihaisesta mielenlaadusta.
Tutkimus osoittaa toisin. Australian Brisbanessa sijaitsevan Queenslandin yliopiston tutkimuksessa selvisi, että aggressiivinen hevimusiikki voi auttaa käsittelemään negativiisia tunteita ja jopa rauhoittaa.
Tieto sopi hyvin kokemuksiini Kauhajoen Nummirockista 1990-luvulla. Siellä esiintyi moni raskaan rockin legenda: Purple, Maiden, Slayer, Megadeth, Pantera. Mustanpuhuva väki tuli kuulemaan rakastamaansa musiikkia, eikä riitoja tai tappeluita näkynyt.
Sama meno on Nummijärvellä jatkunut näihin päiviin saakka, vaikka metallin poljento on muuttunut yhä kirskuvammaksi.
Heviin kuuluu olennaisesti huumori, vaikka soittajat kurtistelevatkin kulmiaan kuvissa.
Huumorista oman näytteensä antoi Vaskiluodossa kanadalainen Anvil, joka nousi uuteen kukoistukseen yhtyeen kivisestä urasta tehdyn dokumenttielokuvan ansiosta.
Anvilin pälvikaljuuntunut ja alati hymyilevä laulaja Steve “Lips” Kudlow vannotti uskottavasti, kuinka hevi ei tunne ikärajoja.
Hevistä ei ole tullut salonkikelpoista, mutta se on varttunut vuosikymmenten varrella kypsäksi kapinoitsijaksi. Höyryjen vapauttaminen tekee ihmisistä tyytyväisiä.
Pirstaleisella 2010-luvulla ihmisten yhteiset ilot ovat harvassa. Siksi vapautunut musiikin riemu tuntuu jopa vähän oudolta – ja siksi niin mahtavalta.
TONI VILJANMAA
toni.viljanmaa@i-mediat.fi
Twitter: @TSViljanmaa