Heidi Simola ha­vah­tui vasta ai­kui­se­na siihen, että tar­vit­see apua lä­heis­riip­pu­vuu­teen – ennen sitä hänen elä­män­sä mul­lis­tui

Heidi Simola tapittaa suoraan silmiin. Heti kättelyssä hän tekee selväksi sen, ettei sitten aio muistella menneitä, eikä syytellä ketään.

– Elin lapsuuteni useiden alkoholismia sairastavien ihmisten vaikutuspiirissä, mutta en voi osoittaa ketään sormella. Alkoholista ja peliriippuvuudesta tuli tavallista. Se oli minun normaaliani, Simola sanoo.

Me emme ole tässä kuuntelemassa jälleen yhtä tavallista tarinaa siitä, miten alkoholismi särkee perheitä, mieliä ja sydämiä. Olemme tässä siksi, että Simola haluaa kertoa, miten kaikesta pahasta voi päästä toipumisen alkuun, kasvaa ehjäksi ja elämää kestäväksi.

Siitä harva alkoholistin läheinen puhuu. Ei kehdata, ettei enää loukattaisi ketään. Ei eläviä, eikä kuolleita.

– Ymmärrän sen. Se on inhimillistä, mutta myös meidän läheisten perisynti ja suurin ongelma. Meille kehittyy tapa ajatella toisten puolesta. Yritämme pelastaa heidät. Unohdamme itsemme ja omat tarpeemme.

Pitkäksi aikaa Simolakin unohti itsensä. Kunnes oli pakko muistaa.

Sarjaparantuja, jolle mikään ei riittänyt

Alkoholistien läheisiä on moneen junaan. On ylisuorittajia, jotka kantavat vahvoina vastuun kaikesta ja kaikista, ja hiljaisia sinnittelijöitä, jotka yrittävät kestää, venyä ja sietää. Heitä kaikkia yhdistää yksi, yhteinen tekijä: toivo siitä, että vielä jonakin päivänä kaikki muuttuu paremmaksi.

Kauhajokinen Simola kuuluu ensimmäiseen joukkoon.

– Halusin kantaa koko maailman murheet. Koin, että se on tehtäväni.

Yläkouluiässä Simola tajusi olevansa erilainen kuin muut. Armoton ja ehdoton itselleen ja muille, aina oikeassa.

– Elämäni oli yhtä suorittamista. Minun täytyi olla koko ajan paras. Minulle ei mikään riittänyt. Minun piti saada itseni aina jotenkin esille. Halusin tulla huomatuksi hyvässä ja pahassa. Lopulta ei ollut enää väliä, miten minut huomattiin, kunhan huomattiin.

Samaan aikaan hän voi pahoin, ymmärtämättä, miksi.

– Koin hirvittävää henkistä tuskaa siitä, ettei kaikki ollut ihan okei. Olin masentunut. Hain apua mielenterveyspalveluista ja yritin etsiä elämääni totuutta. Koin, että etsin koko ajan jotakin.

Jossakin vaiheessa hän löysi Eevan, terapeutin, jolle sai kertoa kaiken.

– Olin sarjaparantuja. Kun meni päin helvettiä, juoksin pää edellä seinään ja menin Eevan luo. Siitä sain taas hetkeksi lisää virtaa. Kiersin kauan samaa rinkiä.

Aluksi Simola ei ymmärtänyt, että ilmiöllä on nimi: läheisriippuvuus.

Oivallukseen tarvittiin syntymä, kuolema ja tuttu terapeutti

Alkoholismi on itsensä kieltävä sairaus, ja läheisriippuvuus itsensä kieltävä ilmiö. Aivan kuten alkoholistinkin, on läheisenkin ymmärrettävä ja haluttava hoitaa itseään. Mutta tämä on oivallettava itse.

Simola oivalsi kaiken vasta, kun elämä mullistui. Silloin hän oli jo melkein nelikymppinen. Elettiin vuotta 2019.

– Se oli todella traaginen vuosi. Minulla oli kohdun ulkopuolinen raskaus, jossa itsellenikin oli vähällä käydä huonosti. Sen jälkeen en tiennyt, saanko enää ollenkaan lasta.

Saman vuoden aprillipäivänä Simola teki raskaustestin. Siihen piirtyi kaksi viivaa – raskaana. Heti perään putosivat huonot uutiset.

– Vappuna äidilläni todettiin syöpä. Se oli todella aggressiivinen. Äitini kuoli juhannuslauantaina. Siihen puoleen vuoteen kiteytyi niin iso elämän kirjo, että ymmärsin, miten repaleinen elämänkanttini oli vuosikausia ollut. Se oli hirvittävää tunteiden vuoristorataa.

Simola ymmärsi, ettei enää selviä yksin. Hän yritti hakeutua Kelan tukemaan psykoterapiaan, mutta ei päässyt. Jonot terapeuteille olivat liian pitkiä.

"Nyt osaan olla armollinen"

Nyt Simola katselee entistä itseään ymmärtäväisin, kärsivällisin silmin. Ennen kuin elämä ja kuolema käänsivät kaiken ylösalaisin, tapahtui paljon. Sen jälkeen on tapahtunut vielä enemmän.

Simola on havahtunut siihen, että on läheisriippuvainen. Se on vääristänyt hänen minäkuvaansa, tapaansa ajatella ja puhua.

– Olen joutunut kohtaamaan itseni, oman egoni ja hylätyksi tulemisen pelkoni, ja katsomaan niiden taakse. Olen ollut itsekeskeinen, kyyninen, kriittinen, kateellinen ja katkera ämmä, ja satuttanut käytökselläni monia. Enää ei tarvitse. Nyt pyrin miettimään sanomisiani.

Vähitellen Simola on alkanut nähdä ympärilleen entistä kirkkaammin, selkeämmin. Hänen silmiään ovat avanneet uudet ihmiset ympärillä. Tukiverkosto ja vertaistuki, josta on tullut korvaamatonta.

– Alitajunnassani olen käyttänyt koko elämäni syyllisten etsimiseen. Samalla olen etsinyt oikeutusta omalle toiminnalleni. Ryhmätuen avulla olen ymmärtänyt, että minun on pakko kohdata itseni. Enää en voi elää kenenkään toisen puolesta.

– Nyt osaan olla armollinen itseäni kohtaan ja asettaa omat rajani, mutta myös kunnioittaa toisten rajoja. Se on ollut minulle tosi vaikeaa. Nyt voin sanoa reilusti asioita ilman, että räkäisen niitä vihaisesti kenenkään päälle.

Armollisuus yltää aivan kaikkeen, menneisyydestä nykyisyyteen. Menneisyytensä Simola on hyväksynyt. Se on osa juuri hänen elämänhistoriaansa.

– Kaikkine kriiseineen elämäni on tehnyt minusta sen, mikä olen nyt. On täysin oma valinta, miten menneisyyteensä suhtautuu. Menneisyydestäni ja niistä ihmisistä, jotka siihen vaikuttivat, en ole koskaan kokenut katkeruutta. Se oli sitä elämää.

Vaikeinta Simolalle on ollut irrottautua loputtomasta kaiken kannattelemisesta ja kontrolloimisesta. Sitä läheisriippuvainen ei osaa erottaa siitä, mikä on normaalia huolenpitoa läheisistä.

– Alkoholistin läheinen ajattelee, että jos toinen ihminen tekisi niin kuin minä haluan, kaikki olisi paremmin. Sitä toimintatapaa jatkoin koko elämäni ajan ja kohdistin ympärilläni oleviin, Simola sanoo.

– Ainoa maailma, minkä voin muuttaa, on oma maailmani.

Alkoholistit pysyvät alkoholisteina vielä raitistuttuaankin. Toipuva läheisriippuvainenkin louhii menneisyyttään loppuelämänsä, mutta se ei ole rangaistus vaan onnenkantamoinen.

– Palkinto kaikesta on uskomattoman suuri. Ikinä elämässäni minulla ei ole ollut näin kevyitä kenkiä.

"En halunnut rikkoa lastani kummituksillani"

Käänteestä parempaan on vain vuosi aikaa. Uudelle polulle tuuppi jälleen tuttu terapeutti, Eeva.

Terapeutti teki Simolalle ratkaisevan ehdotuksen: Kauhajoella toimii riippuvuussairauksista kärsiville ja heidän läheisilleen tarkoitettu avohoitoklinikka Oikeahetki, jonka vertaistukiryhmiä vetävät ammattiauttajat. Menehän sinne.

Ensin Simola reagoi, niin kuin läheisriippuvaisilla on tapana:

– Melkein suutuin, koska en kokenut olevani mikään läheisriippuvainen. Ihmettelin, miten lapsuudenkokemukset muka olisivat enää nelikymppiseen vaikuttaneet.

Sitten hän tuli ajatelleeksi omaa lastaan.

– Koin vahvasti sen, että en halua rikkoa lastani omilla kummituksillani. Pelkäsin, että vaikka en ryyppää, siirrän omat toimintamallini lapselleni. Se oli iso syy siihen, miksi halusin hakea apua. Onneksi ymmärsin, että on aika ottaa härkää sarvista.

Kun Simola istui rinkiin muiden läheisriippuvaisten keskelle, tapahtui jotakin odottamatonta. Pato sortui. Vuosikymmenten tunnekuorma purkautui ulos.

– Ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen itkin. Itku vain tuli. Ihmisten lämpö ja kaikki ne kokemukset, jotka olivat samanlaisia kuin omani, koskettivat. Olin vain niin helpottunut siitä, että kaiken vastustelun jälkeen koin olevani oikeassa paikassa. Siellä, missä minun täytyykin olla.

Oivalluksesta alkoi toipumisen tie.

Liian usein läheisriippuvaiset jäävät yksin

Alkoholisteihin ja läheisriippuvaisiin pätee sama, kirjoittamaton laki: Niin kauan kun mikään ei muutu, mikään ei muutu.

Liian usein läheisensä alkoholiongelmasta kärsivät jäävät yksin, vaille tarvitsemaansa tukea. Avuntarpeen laiminlyönnin seuraukset ovat kauaskantoisia. Perheiden, lasten ja nuorten pahoinvointi, uupumus ja masennus kostautuvat koko yhteiskunnalle. Niiden takia menetetään vuosittain lukemattomia työvuosia ja veronmaksajia.

Kauhajoella ja Vaasassa toimivan Oikeahetki-avoklinikan johtaja, vastaava terapeutti Riitta Koivula harmittelee sitä, ettei yhteiskunta tunnista läheisten avuntarvetta.

– On järjetöntä, ettei alkoholistien läheisille Suomessa tarjota selkeästi mahdollisuutta hoitoon. Perheiden hyvinvointia yhteiskuntamme peruskivijalkana ei oikeasti nähdä. Jos nähtäisiin, pahoinvointi ei lisääntyisi tätä vauhtia.

Eniten Koivula on huolissaan lapsista ja nuorista, joille ei uskalleta puhua suoraan päihteiden seurauksista.

– Ikään kuin he siitä vahingoittuisivat. Eivät vahingoitu. Tärkein ehkäisevä työ tehdään jo 11-vuotiaiden keskuudessa, ennen yläkouluun menoa.

Huonosti tunnettu tosiasia on se, että Suomen hyvinvointialueilla on lakiin perustuva velvollisuus tarjota tarpeen mukaiset, riittävät päihdepalvelut myös alkoholistien läheisille.

– Tietoa on saatavilla, mutta tiedonpuutetta on paljon.

Tasa-arvo hyvinvointialueilla ei toteudu. Läheishoidon avuntarpeen arviointiin ei ole yhtenäistä hoitopolkua. Arvioinnin, joka on viranhaltijan päätöksenteon tukena, tekee esimerkiksi päihdesairaanhoitaja tai päihdehuollon ohjaaja. Sen perusteella päätetään, onko asiakas oikeutettu maksusitoumukseen.

– Arviointia ei pitäisi turhaan pitkittää. Ääritapauksissa saatetaan sanoa, että ensin on saatava puoliso hoitoon. Niin se ei saa mennä.

Nyt läheisriippuvaisten hoitaminen on jätetty kolmannen sektorin tarjoaman vapaaehtoisen vertaistuen harteille. Vertaistuki on toipumisen tiellä tärkeää, mutta se yksin ei riitä.

Läheinen uupuu, ymmärtämättä aluksi miksi

Ongelmana on se, ettei läheisriippuvuutta ilmiönä tunnisteta. Se viivästyttää hoitoon hakeutumista.

Läheisriippuvuuden ymmärtämiseksi on kerittävä vyyhti auki. Taustalla on pettymysten loputon, musertava kierre. Se rakentuu turhista odotuksista, valheista ja petetyistä lupauksista. Alkoholisti, joka ei ole raitistunut, ei kykene pitämään lupauksiaan. Tölkki tussahtaa auki yhä uudestaan.

Vähitellen läheinen uupuu, ymmärtämättä aluksi miksi.

– Moni hakee apua vain, koska kokee voivansa huonosti. On paha olla, ahdistaa ja masentaa. Elämään halutaan muutosta. Yleensä mennään personal trainerille tai tehdään ruokavaliomuutos. Niin ei voi hoitaa psyykkistä puolta. Tasapaino on löydettävä korvien välistä ja sielusta.

Valtapelissä, jota kuningas alkoholi hallitsee, jokainen perheenjäsen joutuu lujille. Perheeseen, joka kärsii alkoholismista vuosikymmeniä, juurtuu ongelmasta vaikenemisen kulttuuri. Siksi terapiaa tarvitsee koko perhe.

– Toimimattomassa perheessä ei saa luottaa, puhua, eikä tuntea. Siinä on läheisriippuvuuden ydin. Haavat ovat näillä alueilla. Niillä alueilla tehdään myös suurin työ toipumisessa.

Läheisriippuvuuteen liittyvän ymmärtämättömyyden taustalla ovat myös alkoholismiin liittyvät väärinkäsitykset. Alkoholismin pyörittämässä perheessä "kohtuukäyttö" on pelkkä huono vitsi.

– Vaimoa tai perhettä ei hirveästi lohduta se, että joka päivä ryypännyt ryyppääkin vain lauantaisin. Tunneilmasto ja jännitystila pysyvät aivan samana, ja stressitila staattisena. Toipuminen on sitä, että luottamus palautuu, Koivula sanoo.

– Tärkeintä läheisillä, alkoholisteilla ja addikteilla on tunne-elämän raitistuminen. Toipumisessa se tapahtuu myös läheisillä. Se on ihana asia.

"Ideana ei ole toisen jättäminen"

"Jätä se renttu".

Tämän neuvon jokainen läheisriippuvainen on joskus kuullut, mutta ohittanut sen. Sanat ovat tuttuja myös Koivulalle, koska hänenkin puolisonsa on raitistunut alkoholisti.

Läheisriippuvainen ei kuuntele ympäristön hyvää tarkoittavia neuvoja, eikä Koivula sitä edes suosittele.

– Ideana ei ole toisen jättäminen, vaan avun hakeminen itselle. Silloin ihminen ymmärtää itsekin, mitä pitää tehdä. Jotkut päätyvät eroon. Ideaalitilanteessa se, että yksi perheestä hakee apua ja muuttuu, vaikuttaakin koko perheeseen.

Toipumispolulle johtaa vain yksi ainoa kyltti: ääni, jonka läheisriippuvainen kuulee omasta sisimmästään. Päätöksen lähteä tai jäädä jokainen tekee itse. Taustalla voi olla oivallus siitä, ettei oma jaksaminen enää riitä.

Alkoholistin jättäminen ei poista läheisriippuvaisen tuen tarvetta, mutta sitä ei tee myöskään raitistuminen.

– Kauan odotettu raitistuminen ei välttämättä ole enää niin ihanaa sitten, kun kaikki perheessä tulee näkyväksi. Siksi hoidon lähestymistavan on oltava perheterapeuttinen. Sillä vahvistetaan raitistuvan ja koko perheen toipumista ja vuorovaikutuksen muutosta terveemmäksi.

Läheisriippuvuudesta toipuminen on pitkä, elämänmittainen prosessi. Se edellyttää irrottautumista alkoholistiin kohdistuvasta holhoamisesta, suojamekanismista, jonka taustalla on turvattomuuden tunteita. Vasta sen jälkeen voivat vapautua ne tunteet, joita läheisriippuvainen on oppinut tukahduttamaan.

– Kun tietty tapa reagoida tilanteisiin on iskostunut syvälle, sen muuttaminen vaatii tietoa, aikaa ja ohjaamista.