Kirjailija, toimittaja ja entinen kansanedustaja Jutta Zilliacus (o.s. Kingo) on kuollut 100-vuotiaana. Hän kuoli lauantai-aamuna sairaalassa Helsingissä, kertoo Hufvudstadsbladet.
Zilliacuksen omaiset kertoivat kuolemasta Hufvudstadsbladetille. Zilliacus olisi täyttänyt 101 vuotta heinäkuussa.
Zilliacus oli tasa-arvon puolestapuhuja, ja hän halusi naiset mukaan ansiotyöhön ja yhteisten asioiden hoitoon miesten rinnalle. Näitä teemoja hän piti esillä sekä kirjoituksissaan että työssään kansanedustajana.
Zilliacus oli RKP:n kansanedustajana kaikkiaan 12 vuotta vuodesta 1975 vuoteen 1987. Erityisen hyvä muisto Zilliacukselle jäi ulkoasiainvaliokunnasta, jonka varapuheenjohtajana hän toimi 1980-luvulla. Valiokuntaa johti Kalevi Sorsa, mutta Sorsan ministeritehtävien vuoksi valiokunnan johtaminen jäi usein Zilliacukselle.
Tuossa tehtävässä hän pääsi hyödyntämään laajaa kielitietoaan. Zilliacus puhui viroa, ruotsia, suomea, ranskaa, saksaa ja englantia.
Tarvittaessa omaa ryhmää vastaan
Zilliacus oli lasten päivähoidon puolestapuhuja.
– Ja kun olin sosiaaliliberaali, olin ainoa porvari, joka ajoi lasten päivähoitoa. Kokoomus ja oma ryhmänikin RKP:ssä oli vastaan, Zilliacus muisteli STT:lle 100-vuotishaastattelussaan.
Hän sijoitti poliittisella kentällä itsensä juuri "sosiaaliliberaaliksi".
Zilliacus eli kuten opetti ja otti paikkansa miesten rinnalta. Kun hänet valittiin Yleisradion hallintoneuvostoon vuonna 1974, häntä varoiteltiin siitä, että siellä miehet tekevät päätökset saunassa. Zilliacus ilmoitti, että siinä tapauksessa hän menee saunaan mukaan.
– En ole koskaan nähnyt niin paljon ujoja miehiä kuin silloin. Kun menin saunaan, he katsoivat poispäin, Zilliacus muisteli yli 50 vuotta myöhemmin.
Sen jälkeen hallintoneuvoston päätöksiä ei enää tehty saunassa.
Mannerheim saneli muistelmiaan
Zilliacuksen pitkän elämän varrelle mahtui monenlaisia töitä. 1940-luvulla hän työskenteli Mannerheimin Lastensuojeluliiton kanslistina ja ajautui niissä tehtävissä toisinaan myös marsalkka Carl Gustaf Mannerheimin sihteeriksi.
Mannerheim saneli muistelmiaan, ja Zilliacus kirjoitti niitä ylös kirjoituskoneella. Toisinaan Mannerheim pyysi Zilliacusta soittamaan pianoa.
– Meidän viimeinen tapaamisemme oli ennen kuin hän lähti Sveitsiin kuolemaan. Hän tuli alas asti saattamaan minut ulos.
Zilliacus toimi myös muun muassa vastaperustetun Marimekon mallina 1950-luvulla sekä näyttelijänä Lilla Teaternissa ja Svenska Teaternissa.
Zilliacus kirjoitti freelance-toimittajana ja kolumnistina muun muassa Hufvudstadsbladetiin, Uuteen Suomeen, Ilta-Sanomiin ja Me Naisiin sekä työskenteli televisiossa ja radiossa. Tekstit käsittelivät usein perhepolitiikkaa sekä muotia ja kuluttajakysymyksiä.
Zilliacus kirjoitti lukuisia omaelämäkerrallisia kirjoja, joissa hän paitsi muisteli elämänsä käänteitä myös otti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Isänmaa Suomi, kotimaa Viro
Zilliacuksen suhde Viroon oli erityinen. Hänen virolaiset vanhemmat olivat paenneet Venäjän vallankumousta Suomeen ja tutustuneet Helsingissä. Isällä oli pianotehdas ja äiti työskenteli tsaarin hovissa kamarineitona ennen pakoa Suomeen.
Zilliacuksen äidinkieli oli viro, ja hänestä tuli Suomen kansalainen vasta 10-vuotiaana, vaikka oli syntynyt ja elänyt koko elämänsä Suomessa.
– Suomi on kyllä isänmaani, mutta Viro on kotimaani. Virossa tunnen itseni aina suomalaiseksi, ja Suomessa tunnen itseni virolaiseksi, Zilliacus kuvaili Juho-Pekka Rantalan haastattelussa Ylelle.
Viron vuosikymmenet Neuvostoliiton alaisuudessa olivat vaikeaa aikaa: Zilliacuksen lapsuuden aikaiset ystävät oli viety Siperiaan ja luontevia kontakteja etelänaapuriin ei muutenkaan voinut ylläpitää. Suomessa hän havaitsi, kuinka nuoret ikäluokat eivät enää tunteneet Viron historiaa itsenäisenä maana.
Viron uudelleen itsenäistymisen aikoihin 1990-luvun alkupuolella Zilliacus toimi Suomen Estonia-seuran puheenjohtajana. Vuonna 2009 hän vaati presidentti Mauno Koivistolta anteeksipyyntöä liian varovaisesta politiikasta Viron uudelleen itsenäistymisen aikoihin.
Suomen Nato-jäsenyyttä Zilliacus kannatti 1980-luvulta lähtien.
– Nyt voin kuolla rauhassa, kun olemme Naton jäseniä. Minä nimittäin pelkään Venäjää. Olen pelännyt talvisodasta lähtien, enkä ole koskaan ajatellut, että siihen voi luottaa, Zilliacus sanoi kesällä 2025.
Onnelliset kesät saaristossa
Zilliacuksen puoliso oli toimittaja Benedict Zilliacus. He avioituivat vuonna 1949. Pitkä liitto päättyi, kun puoliso kuoli vuonna 2013.
– Minulla oli erittäin onnellinen avioliitto, joka valitettavasti päättyi mieheni Alzheimeriin. Hän oli loistava aviomies. Kun hän kuoli, se oli hänelle helpotus ja se oli minulle helpotus. Mutta nyt kaipaan häntä enemmän kuin silloin, kun hän kuoli, Zilliacus sanoi yli 10 vuotta puolisonsa poismenon jälkeen.
Pariskunnalla oli yksi lapsi, lastenlapsia ja lastenlastenlapsia.
Zilliacus kuvaili elämänsä onnellisimpien hetkien sijoittuvan kesiin mökillä Nauvossa Turun saaristossa.
– Elimme kuin kalastajat. Alussa vesi oli niin kirkasta, että saattoi nähdä kuuden metrin syvyyteen. Sittemmin vesi on muuttunut vihreäksi ja surkeaksi.
Viimeisinä vuosina mökkeily jäi.
– Venematka ja kiviset kalliot ovat vaarallisia, koska tasapainoni ei ole enää yhtä hyvä kuin se on joskus ollut. Enkä pidä siitä, että minua autetaan. Jos en pärjää itse, en mene sinne ollenkaan, Zilliacus sanoi 90-vuotiaana.