Puhujakorokkeella oli kaksitoista tähtilippua. Puhepulpetilla mikrofonit sojottivat ojossa. Salin vaimea puheensorina kuulosti alistuneelta ja väsyneeltä.
Hävinneen viipyessä ehdittiin selvittää ja suoristaa oikeanpuoleisen lipun nyörejä moneen kertaan. Mikrofonin takana kävi yksi jos toinenkin koepuhuja.
Valot olivat oikein kohdistetut, mikrofonit oikealla korkeudella. Kaikki oli reilassa häviäjän tulla.
Minuutit kuluivat. Se valehtelee, joka väittää pystyvänsä eläytymään siinä odottaessaan häviäjän tuskaan. Kauhean moni ei todellakaan tiedä, miltä tuntuu hävitä Yhdysvaltain presidentin vaalit.
Mietin, kuinka hän juuri nyt stailaa itseään jossakin takahuoneessa, tuijottaa peilikuvaansa, hengittää syvään, ajattelee läpi puheensa, käy nopeasti läpi häviönsä ja pettymyksensä. Yrittää koota itsensä, ja kokoaakin.
On kiitettävä Yleä, joka välitti suoraa kuvaa Yhdysvaltain presidentinvaalien häviäjän viimeisestä näytöksestä.
Suodattamaton kuva ilman selostusta ja leikkausta antoi tilaisuuden pysähtyä häviäjän ja hänen taustajoukkojensa tunnelmiin. Katsoja sai keskittyä salissa olijoiden ilmeisiin ja reaktioihin.
Niin kävi kuin Vain elämää -ohjelman tähdille. Itketti. Sekä Bill Clintonia että minua.
Saattoi muidenkin silmäkulmissa kiiltää, mutta kamera oli kohdistettu vain hävinneeseen ja hänen miehensä kasvojen vasempaan puoleen.
Hävinnyt ei nenäliinaa tarvinnut. Hän myönsi tappion sattuvan juuri nyt ja vielä pitkään. Silti kenenkään ei pidä lakata taistelemasta oikeuden toteutumisen puolesta, hän vakuutti. Kampanja kannatti, vaikka maali jäi saavuttamatta.
Häviöpuheen pitäjä tuntui olevan sinut kirvelevän tappion kanssa. Ei jäänyt kenellekään epäselväksi, etteikö hän tästäkin tuhkasta vielä siivilleen nouse.
Häviäminen on kuin pieni kuolema. Sitä seuraa järkytys ja suru. Häviäjä muuttuu hetkeksi spitaaliseksi, joka ei tiedä paljonko hänestä on edes olemassa. Siksi häntä on niin vaikea kohdata ja koskea.
Häviämiseen liittyy häpeän ja kelpaamattomuuden kaltaisia suuria ja synkkiä tunteita. Niiden käsittely ei ole helppoa vahvallekaan ihmiselle. Aina voittamaan tottuneen voi yksi häviö musertaa täysin.
Vaaleissa hävinneen pettymyksessä on oman pettymyksen lisäksi paha mieli kannattajien tyhjiin valuneiden pyrkimysten puolesta. On kuin olisi rikkonut kaikkien luottamuksen.
Kuvittelen urheilijoiden tunnistavan häviön hetkissään oman pettymyksen lisäksi vahvasti myös kannattajien pettymyksen. Siksi katkotaan mailoja ja heitellään kypäriä kentälle.
Sillä ketä oikeasti lohduttaa ratkaisuottelussa hyvä peli, jos sen lopputuloksena on häviö?
Suomalaisia on valitettavasti ruokittu ja kasvatettu enemmän häviöillä kuin voitoilla.
Viisas häviäjä kykenee hakemaan tappioista valoa ja rohkaisua kuin Tuntemattoman sotilaan Vanhala: "Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi."
Vanhala ei noussut viimeisestä maakuopastaan sodan hävinneenä vaan hyvänä kakkosena.
Ehkä hyviä voittajia tarvitaan viemään maailmaa eteenpäin, mutta hyvät häviäjät pitävät maailman pystyssä.
MAIJU LEMETTINEN