Eräänä paahtavan kuumana kesäpäivänä istuin ystäväni kanssa lounaalla Fondiksen terassilla.
Söimme, joimme ja kävimme keskustelua jalkapallon EM-kisoista, kunnes säpsähdimme mekastukseen torin laidalla, aivan Suomen Vapaudenpatsaan vieressä.
Itsensä tujakkaan humalaan juonut mies soitti suutaan toiselle miehelle, joka keskusteli tuttunsa kanssa puupenkeillä. Vilahtipa kansainvälinen käsimerkkikin humalaisen miehen suunnasta.
Humalainen agitaattori ja verbaalisen pläjäyksen kohteena ollut henkilö eivät tilanteesta päätellen olleet toisilleen tuttuja. Huutaja alkoi jo käydä hieman aggressiiviseksi.
Mutta selvinpäin ollut mies selvitti tilanteen viileästi, puhejudoa käyttäen. Hän kuunteli, ymmärsi tilannetta ja ihmistä, joka huutaa. Rauhallinen puhe huutajalle selvensi tilannetta, ei miestä.
Loppujen lopuksi tilanne kuitenkin raukesi. Humalainen tyyntyi ja jatkoi matkaansa. Läksytyksen kohteena ollut mies jatkoi keskusteluaan tuttunsa kanssa.
Jäin pohtimaan, mitä olisi käynyt, jos asiat olisivatkin menneet tilanteessa toisin. Jos tämä rauhallinen mies olisikin ollut tulisielu ilman paksua nahkaa. Olisiko hänkin silloin solvannut toista, syttynyt taistelemaan tulta vastaan tulella?
Nykyään on aivan liian helppoa unohtaa toisen vastapuolen inhimillisyys ja loukata toista tai toisia. Esimerkkejä tästä voi nähdä päivittäin sosiaalisen median alustoilla.
Sosiaalisen median alustat, kuten Facebook, X (entinen Twitter) ja Instagram, ovat loistavia työvälineitä. Niissä tavallinen tallaaja, kuten sinä ja minä, voi jakaa elämäänsä ja ajatuksiaan tutuille ja ystävilleen, jopa ansaita elantoa itselleen.
Ajan saatossa niihin on kuitenkin ilmestynyt suuri määrä törkyä, joka ilmenee vastakkainasetteluna, haukkumisena ja toisten alentamisena.
Klassikkoroolit ”me” ja ”ne” jaetaan kommenttikentissä nopeammin kuin pelikortit villissä lännessä. Äärioikeistoidioottia ja vihervassarihihhulia viljellään armotta. Eri ideaa ja ajatusta kannattava leimataan heti, jos ”se”, ei ”hän”, ei aja samaa asiaa kuin itse.
Asioista ei keskustella enää perin pohjin, ja huomioida muitakin näkemyksiä. Tuutataan vain yhtä ”totuutta” sosiaalisessa mediassa. Ei demokratia toimi niin.
Mihin tämä voi sitten johtaa? Voisivatko asiat kärjistyä jopa ylilyönteihin? Historia antaa tähän vastauksen.
Sisällissota ja terroriteot ovat tapahtumia, joita Suomessakin on aikoinaan tapahtunut. Punaiset ja valkoiset harjoittivat kumpikin ”toisten” terrorisointia.
Tuoreemmassa muistissa ovat myös Oulussa kauppakeskus Valkeassa äskettäin tapahtuneet hyökkäykset, joissa nuoret, alaikäiset henkilöt ovat olleet niin uhreja kuin syyllisiä.
Meidän on pakko tulla toistemme kanssa toimeen. Yhdessä, ja vain yhdessä me tätä valtiota pyöritämme. Jos emme ymmärrä toista, niin kysytään siitä, mitä emme ymmärrä. Keskustelua ei saa ikinä unohtaa.
Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanisarjassa kirkkoherra Lauri Albin Salpakari lausuu sisällissodan kynnyksellä sanat, jotka on hyvä muistaa: Tällä kansalla ei nyt olisi varaa olla herrana tai työmiehenä. Kunpa tähän kansaan kerran juurtuisi käsite kansalainen noiden hajottavien nimitysten sijaan.
Pyritään ymmärtämään toisiamme, Vaasa-lehden lukijat!