"En minä tee mitään erikoista", sanoo sata miljoonaa levyä myynyt rocktähti-lentäjä-miekkailija-kirjailija-ammattipuhuja-televisiojuontaja-liikemies. No, tuota...
On rocktähtiä ja sitten on Bruce Dickinson. Iron Maidenin vokalisti ei koskaan tyytynyt siihen ahtaaseen kaukaloon, johon häntä 1980-luvulla asemoitiin: tiukkoihin trikoisiin pukeutunut pitkätukkainen mies, joka laulaa varsin vaikuttavalla äänialallaan Saatanasta, Aleksanteri Suuresta ja muusta reipashenkisestä. Sitä hän tekee edelleen, mutta mies on paljon muutakin: 7 500 lentotunnin liikennelentäjä, liikemies, kirjailija, puhuja, tv-juontaja sekä aikanaan myös hyvä kansallisen tason miekkailija.
Kohta 60-vuotias Dickinson on ehtinyt melkoisen paljon. Suomessa hän vieraili viime viikolla markkinoimassa omaelämäkertaansa What Does This Button Do?. Lännen Median erikoishaastattelussa (=on erikoista, että hän antoi meille haastattelun) mies puhui niin musiikista, lentämisestä kuin takahuonekepposistakin.
The Number Of The Beast (1982) oli Dickinsonin ensimmäinen levy Iron Maidenin riveissä.
Osaat soittaa Rossinin Wilhelm Tell -alkusoiton naamallasi. Miten tuollaisen taidon keksii?
–Omituinen ja hyvä kysymys. En muista: todennäköisesti olin kovin päissäni ja vain kokeilin, onnistuisiko se. Pelottavampaa on, jos kokeilee samalla tavalla Kimalaisen lentoa, sillä siinähän päätyy sairaalaan.
Ei, kun ihan oikeasti.
Yleisin sinusta käytetty termi on "renessanssimies". Mitä mieltä olet siitä itse?
–En oikein tiedä, mitä sillä tarkoitetaan. Se saa minut vaikuttamaan fiksummalta kuin todellisuudessa olen, sillä en oikeastaan tee mitään järin epätavallista. Olen vain päätynyt tekemään elämässäni monia erilaisia juttuja, ja sitä pidetään epätavallisena. Minusta tämä on ihan normaalia.
Onko sinulla yksi päätyö, vai vaihdatko hommia yhtä helposti kuin hattuja?
–Ulkoapäin katsottuna päätyöni on tietysti laulajana eräässä maailman suurimmista heavy metal -yhtyeistä. Mutta ajattelen sen samalla tavalla kuin Yhdysvaltain-viisumissani lukee. Kyseessä on ns. O1-viisumi, mikä tarkoittaa käytännössä taiteilijaa, jollaisia voi olla vain yksi. Myös esimerkiksi Mick Jaggerilla on O1-viisumi.
–Toki nautin paljon muistakin tekemistäni asioista, mutta maailmassa on paljon lentäjiä, joista moni on minua parempi. Samoin on paljon minua parempia miekkailijoita. Parhaimmillani olin brittien rankinglistalla seitsemäs, mutta samana vuonna Iso-Britannian olympiajoukkue oli lomilla, joten he eivät edes kilpailleet tosissaan.
Nuoruusaikasi ei ollut järin helppoa. Se ei ilmeisesti kuitenkaan lannistanut sinua?
–No, vanhempani eivät ehkä olleet niin mukavia kuin olisin toivonut, mutta eivät he mitään hirviöitäkään olleet. Asiat olisivat voineet olla paljon kehnommin, ja sitä täytyy pelata niillä korteilla jotka elämä on jakanut.
–Minulla on aina ollut todella voimakkaita unelmia, ja olen yrittänyt tehdä niistä totta. Toki olen tehnyt epäloogisilta vaikuttavia ratkaisuja, mutta ratkaisevilla hetkillä pitää luottaa vaistoon ja ottaa riski, vaikka ei tiedäkään mitä tapahtuu.
Sait potkut sisäoppilaitoksesta virtsattuasi opettajakunnan juhlapäivälliseen. Miltä sellainen takaisku tuntui?
–Oli aika selvää, että saisin lähtöpassit. Toki tunsin surua ja häpeää, mutta en siksi että olisin pitänyt paikasta, vaan tunsin pettäneeni läheiseni.
–Myöhemmin ajattelin, että paskat siitä. Meillä oli pieni maatila, joten vietin loput siitä talvesta korjaamalla aitoja sekä lapioimalla hevosenlantaa. Se oli paljon hauskempaa kuin koulunkäynti.
Kun manageri Rod Smallwood pyysi sinua liittymään Iron Maideniin, ilmoitit hänelle voivasi olla hankala mutta ainoastaan hyvistä syistä. Se taisi vaatia pokkaa?
–Se oli unelmatyö, ja minun olisi kieltämättä pitänyt polvistua nuolemaan hänen saappaitaan. Mutta en ollut sellainen tyyppi, ja olin jo silloin kokenut elämässäni kaikenlaista enkä halunnut, että ylitseni käveltäisiin uudelleen. Riiteleminen ei haitannut minua, koska uskoin että lauluäänelläni pystyisin tekemään Maidenista aivan erilaisen yhtyeen.
–Steve Harris, Maidenin basisti, perustaja ja johtaja] ajatteli varmaankin ihan samoin. Rod vain halusi leikkiä paholaisen asianajajaa ja pelata omilla korteillaan, sillä sitähän managerit tekevät.
Steve Harris on vahvatahtoinen mies ja Iron Maiden on lopultakin hänen bändinsä. Miten tulet toimeen Steven kanssa?
–Nykyään paremmin kuin 1980-luvulla. Hän oli hieman epäilevällä kannalla, kun liityin uudestaan bändiin, sillä hän kuvitteli minun olevan vararikossa.
–Mutta kun teimme [comeback-levy] Brave New Worldin, siitä tuli hieno levy. Kyynikot väittivät meidän vain rahastavan, mutta meillä oli ’tunkekaa tämä levy sinne, missä aurinko ei paista’ -asenne. Sen jälkeen meistä on tullut entistä vahvempia. Emme ole mikään kaveriporukka, vaan Iron Maiden on meille ikäänkuin emäalus. Teemme töitä yhteisen hyvän eteen ja olemme tarpeeksi kypsiä voidaksemme ripustaa henkilökohtaiset egomme studion naulakkoon.
Albumilta Brave New World (2000).
Kun The Number of the Beast -kappaleen videolle palkattiin tanssijoita, keksit laittaa heille 666-numerolaput, ja olet muun muassa juontanut ihmisten spontaanista itsesyttymisestä kertovan tv-dokumentin. Hölmöt ideat eivät taida pelottaa sinua?
–Eivät tosiaankaan, elämähän on ilonpitoa! Vielä 59-vuotiaana pukeudun...no, lava-asuni ovat viime aikoina olleet aika järkeviä, mutta mieleni tekisi taas alkaa laittaa hölmöjä kamppeita päälleni. Ja minähän juoksentelen ympäri lavaa karjumassa ihmisille, mikä on täysin absurdia mutta samalla loistavaa! Ei minulla ole mitään syytä, miksi elämäni ei voisi olla hauskanpitoa omalla tai imagoni kustannuksella.
–Mutta pyrin siihen, että vaikka joku idea näyttäisi tyhmältä, se ei todellisuudessa ole sitä. Esimerkiksi sitä itsesyttymisestä kertovaa dokumenttia [Inside Spontaneous Human Combustion with Bruce Dickinson] oli todella hauska tehdä, vaikka minusta koko ajatus on hölynpölyä. Tapasin todella omituisia ihmisiä ja opin kummallisia asioita.
Rockmusiikissa on tapana haistattaa auktoriteeteille pitkät, kun taas kaupallinen ilmailu on varsin tarkoin säädeltyä toimintaa. Miten sovitat nämä kaksi maailmaa yhteen?
–Pidän ne täysin erillä toisistaan! Tosin ainakin Iron Maidenin tapauksessa on yllättävää, kuinka paljon ilmailulla ja rockyhtyeellä on yhteistä. Konserteissa on miksaajia, pyrotekniikan asiantuntijoita, roudareita ja niin edelleen. Heidän työnsä on laittaa lava kuntoon, purkaa se ja siirtyä seuraavalle paikkakunnalle. Jos kaikki esittäisivät rocktähtiä, hommasta ei tulisi mitään. Ilmailu on samanlaisen yhteistyön tulosta.
–Lisäksi muusikoilla on hyvä koordinaatiokyky, ja moni soittaja on myös lahjakas pilotti. [Deep Purplen kitaristi] Steve Morse oli Deltan lentäjä, Gary Numan taas Englannin ilmailuviranomaisen hyväksymä tarkastuslentäjä.
Gary Numan: syntetisaattorivelho, lentäjä.
Mikä lentämistäsi matkustajakoneista on suosikkisi?
–Jumbo [Boeing 747]. Boeing 757 on toki ainutlaatuinen kone, sillä se on niin ylitehoinen. Melkeinpä jokainen tuntemani liikennelentäjä haluaisi lentää sillä jo siksikin, että pääsisi kokeilemaan lentoonlähtöä täydellä teholla. 757 on siviilikoneiden huligaani, jonka suorituskyky on aivan poikkeuksellinen. Boeing oli hullu lopettaessaan niiden tuotannon, tosin huhu kertoo että valmistus aloitettaisiin uudestaan. –Mutta 747 on mahtava kone, ilmailun ikoni. Suuresta koostaan huolimatta sitä on helppo käsitellä, ja hyvä laskeutuminen 747:llä on todella palkitsevaa.
Mikä lentämisessä viehättää?
–Kun katsoo koneen ikkunasta, kokee melkeinpä mystinen valaistumisen hetken. Maailman näkee aivan eri perspektiivistä, ja mitä korkeammalle pääsee, sen parempi. Olen tavannut joitakin astronautteja, ja he jakavat keskenään ainutlaatuisen kokemuksen katsellessaan koko planeettaa.
–Toisaalta kysymys on jostakin, jonka ainoastaan lentäjä ymmärtää: lentokonetta ei ajattele vain teknisesti vaan koneella on ikäänkuin sielu. Jotkut ihmiset antavat eläimille inhimillisiä ominaisuuksia ja lentäjät tekevät samoin lentokoneilleen. Minusta se on hyvä juttu, sillä se auttaa meitä vuorovaikuttamaan kaiken sen kylmän teknologian, pulttien, mutterien ja ohjelmistojen kanssa.
Kirjassasi kerrot lentäessä kohtaamistasi vaaratilanteista. Mitä niistä oppii?
–Olen lentänyt esimerkiksi Afrikassa keskellä hiekkamyrskyä. Tuuli puhaltaa 50 solmun voimalla ja näkyvyys on aivan minimissään. Tuntuu siltä kuin olisi keskellä vaakasuoraan lentävää kiisseliä. Aina, kun ollaan tulossa laskuun huonossa näkyvyydessä tai kovassa tuulessa, pitää olla valmis ylösvetoon. Vaihtoehto on aina olemassa, ja kun olosuhteet käyvät liian vaikeiksi, lentäjän täytyy olla valmis unohtamaan egonsa ja yrittämään laskeutumista uudestaan. Lähestymisen keskeyttäminen ei ole synti eikä rikos, ja lentäjän tulee olla valmiina siihen jokaikisessä laskeutumisessa, myös hyvällä säällä.
Dickinson ja Boeing 747.
Toimiiko sääntö myös bisnesmaailmassa?
–Se toimii elämässä yleensäkin. B-suunnitelma pitää aina olla.
–Moni aloitteleva liikennelentäjä on nykyään hyvin kokematon, eikä monikaan heistä ole koskaan pelännyt lentäessään. Minusta on hyödyllistä olla joskus omillaan ja kunnolla peloissaan. Sellaista tilannetta ei unohda, ja jos sama tunne tulee ison matkustajakoneen ohjaimissa, lentäjän pitäisi miettiä hyvin tarkkaan mitä oikein on tapahtumassa. Kyseessä on erittäin toimiva itsesuojeluvaiston muoto.
–Tämän oppii vain kokemuksen kautta, ja vaikka aloittelevien liikennelentäjien kokemattomuus ei haittaa minua yhtään, he tarvitsevat tuekseen kokeneita kapteeneita. Yrityksessämme Cardiffissa koulutamme lentäjiä ohjaamoyhteistyöhön mahdollisimman realistisella Boeing 747-400 -simulaattorilla. Opiskelijat eivät saa ainoastaan minimipätevyyttä, vaan kurssin loputtua heidän pitäisi pystyä työllistymään lähes mihin tahansa lentoyhtiöön maailmassa.
Vuoteen 2011 asti Dickinson lensi kapteenina Astraeus Airlinesilla. Kun yhtiö lopetti toimintansa 2011, Dickinson perusti lentokonehuoltoa, -liisausta sekä lentokoulutusta tarjoavan Cardiff Aviationin. Aiemmin tänä vuonna yrityksen kerrottiin ajautuneen taloudellisiin vaikeuksiin.
Miten Cardiff Aviationilla menee nyt?
–Neuvottelemme juuri ulkopuolisten pääomasijoittajien kanssa. Prosessi kestänee muutamia viikkoja, mutta olen tyytyväinen siihen miten asiat ovat kehittymässä. Huoltohallimme on täynnä: siellä on kaksi Boeing 767 -konetta ja kolmas odottaa pihalla. Lisäksi neuvottelemme yhteensä kuudentoista koneen huoltosopimuksesta ensi vuodelle. Olen varovaisen optimistinen. Kuten sanottua: toivo parasta, varaudu pahimpaan.
Sinun kerrotaan sijoittaneen kahdeksan miljoonaa euroa omaa rahaasi bisnekseen?
–(Naurua) No, mieluummin olisin ottanut jonkun muun rahaa! Olemme hankkineet tarvittavat viranomaishyväksynnät huolto-organisaatiollemme. Voimme huoltaa Boeingin 737-, 757- ja 767-kalustoa sekä Airbusin matkustajakoneita. Lisäksi meillä on kolme lentosimulaattoria, joilla annetaan 737- ja kohta myös 747-tyyppikoulutusta. Lisäksi perustimme Maltalle lentoyhtiön, joka vuokraa kahta 737-400 -konetta miehistöineen. Kaikki tämä vei viisi vuotta ja vain kahdeksan miljoonaa. Se on minusta aikamoinen saavutus.
Ainahan tuo on parempi kuin ostaa kokaiinia koko rahalla.
–(Naurua) Ehkä joku tosiaan pystyisi siihenkin. Olisihan se hauskaa. Mutta nyt huoltotoimintamme on siinä iskussa, että voimme todella laajentua. Moni brittiläinen lentoyhtiö tulee asiakkaaksemme, kunhan vain saamme sijoittajilta lisäpääomaa ja pystyn palkkaamaan lisää työntekijöitä. Kysymys on riskienhallinnasta, sillä huoltobisneksen henkilöstökulut ovat korkeat. Sinänsä huolto on kannattavaa liiketoimintaa, ja jos pyöritämme toimintaa kunnolla, saamme käyttöä koko kapasiteetillemme. Koulutuspuoli taas ei vaadi suurta älyä, sillä lentäjistä on alalla suuri pula. Kysymys on vain pääoman houkuttelemisesta sekä ajoituksesta.
–Joskus yritystoiminnassa käy huono tuuri, mutta minä en luovuta ennen kuin muita vaihtoehtoja ei kertakaikkiaan ole. Toki minun on pitänyt irtisanoa työntekijöitä ja maksaa palkkoja kuukauden sijasta kahden viikon välein, mutta yrityksemme on edelleen pystyssä. Meillä on fantastiset työntekijät ja tällä hetkellä tunnelma on katossa.
Miten saat aikasi riittämään? Ehditkö koskaan nukkua?
–Nukun erittäin hyvin, ja teen aina yhtä asiaa kerrallaan. Juuri nyt olen menossa Finnairin lennolle 959 Kööpenhaminaan, joten minun pitäisi käyttää aikani turvatarkastuksessa.
OK. Vielä yksi nopea kysymys: Pitääkö paikkansa, että jollakin Iron Maidenin keikalla yhtye kantoi takahuoneesta ulos huonekalut ja lahjoitti ne yleisölle?
–Kyllä. Joukossa oli palmuja, pöytiä, tuoleja ja jopa sohvia. Tämä tapahtui Saksassa joskus 1980-luvulla.
–Viime kiertueen lopussa New Yorkissa riisuin vaatteeni ja heitin ne yleisöön. Tosin jäi minulle vielä shortsit. Huolestuttavaa on, että kun olin myöhemmin kaupungissa signeeraamassa kirjaani, sain sukkani takaisin! En usko, että niitä oli pesty.
MIKKO PULLIAINEN
