Epari kertoi viime viikolla siitä, miten Garbalin perheessä varaututtiin vastaanottamaan Ukrainan sotaa pakoon lähteneitä. Kävimme katsomassa, miten arki on alkanut sujua.
Vaikka Vera ja Zenja Garbalin keittiö on suuri, yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä kun tilassa touhuaa puolenkymmentä naista. Yksi kuorii perunoita, toinen paistaa lättyjä, kolmas lusikoi ruokaa syöttötuolissa istuvan taaperon suuhun ja neljäs siivoaa sotkuja lattialta. Väki ilmajokelaiskodin ruokapöydän ympärillä kasvoi viime viikolla yhdessä yössä, kun perhe avasi ovensa Ukrainasta sotaa paenneille.
Ensimmäisessä erässä saapui seitsemän lasta ja viisi naista. Sen jälkeen Garbalit ovat vastaanottaneet aiemmin saapuneen kolmen lapsen äidin puolison sekä perheen isovanhemmat. Kissakin saatiin kuljetettua rajan yli.
– Mies ei olisi halunnut jättää kotimaataan, mutta iäkkäät isovanhemmat eivät olisi pääseet pois maasta ilman apua. Voi olla, että mies palaa vielä takaisin puolustamaan maataan, Vera Garbali tietää.
Kaiken kaikkiaan Garbalit ovat auttaneet kotipitäjäänsä 16 Ukrainan sotaa paennutta siviiliä. Vaikka hyvää tahtoa riittää, Garbaleiden koti jäi auttamattomasti pieneksi. Lahjoitusvarojen turvin kolmilapsiselle perheelle ja isovanhemmille saatiin vuokrattua kuukaudeksi täysin varusteltu asunto melkein naapurista.
– Monet suomalaiset ajattelevat, että pakolaiset elävät herroiksi heidän rahoillaan. Näin ei ole. Jos he asuvat perheissä tai vuokralla, niin asumiseen ei saa minkäänlaista tukea, Garbali selvittää.
Maahanmuuttovirasto tarjoaa ukrainalaisille majoituksen ja terveydenhuollon vastaanottokeskuksessa. Garbalit eivät haluaisi tulijoita keskukseen lähettää, koska aiempien auttamiskokemusten perusteella he tietävät, että sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan onnistuu parhaiten, kun maahanmuuttajat pääsevät elämään mahdollisimman normaalia arkea tukijoukkojensa läheisyydessä.
– Koska vuokraan ei saada tukea, voi olla, että heidän on pakko mennä vastaanottokeskukseen. Lähin on Vaasassa ja sinne yhteydenpito olisi hankalaa. Toinen vaihtoehto on Seinäjoki, jonne kaupunki järjestää majoitusta.
Paluu Ukrainaan toiveissa
Jutuntekohetkellä keittiössä on iloinen tunnelma. Puhetta riittää. Itse ei ymmärrä siitä mitään, koska ukrainalaiset puhuvat venäjää. Tulkiksi ehtivät Lidia ja Elena Garbali, jotka ovat oppineet venäjän kielen vanhemmiltaan.
– Ukrainassa opetetaan koulussa englantia, mutta suurin osa puhuu sitä huonosti. Se hidastaa uuteen maahan sopeutumista. Töitäkin on vaikea ilman yhteistä kieltä saada, Vera Garbali harmittelee.
Tulijat eivät ole asiaa vielä juuri murehtineet, sillä he uskovat Ukrainan voittavan sodan.
– Meillä ei ole paikkaa, minne palata, mutta haluamme mennä takaisin rakentamaan Ukrainaa uudelleen, 22-vuotias Elizaveta Babiyechuk sanoo.
Hänen vanhempansa ja kaksi veljeään jäivät Ukrainaan. Perhe asuu Harkovassa. Maan toiseksi suurin kaupunki on ollut Venäjän ilmaiskujen kohteena hyökkäyssodan alusta alkaen. Koillis-Ukrainassa sijaitsevaa noin 1,5 miljoonan asukakan kaupunkia pidetään muun muassa tärkeänä teollisuuskeskuksena ja liikenteen solmukohtana.
Perheen kotitalo on vielä ehjä.
– Perheeni on paennut toisen talon kellariin. Meidän talossa asuu nyt perhe, jonka oma talo tuhoitui. Heillä ei ole sähköä ja talossa on todella kylmä, Babiyechuk tietää.
Hän välittää suomalaisille sydämelliset kiitokset kaikkien puolesta.
– Me saamme olla turvassa, mutta olemme huolissamme lähimmäisistämme. Koemme huonoa omaatuntoa siitä, että he kärsivät ja meillä on täällä kaikki hyvin.
Ukrainalaiset sanovat saavansa asian käsittelyyn apua Jumalalta.
– Emme tiedä, miksi kaikki paha tapahtuu, mutta luotamme Jumalaan.
Tulijat seuraavat kotimaansa sotatilannetta herkeämättä. He saavat jatkuvasti tietoja paikan päältä puolisoiltaan ja muilta läheisiltään. Videoissa maisemat peittyvät tulenlieskoihin, taustalla kuuluu jyrinää. Suruviestejä tulee tämän tästä.
Koska tieto tulee suoraan paikan päältä, turvaan päässeet näkevät paljon sellaista, mitä ei ole median kautta maailmalle välitetty.
– Orpoja lapsia on paljon. Yhdessä kaupungissa on yli 2 000 orpolasta. Vastaavia paikkoja voi olla vaikka kuinka paljon. Lapsille olisi muualla rakastavia koteja, mutta byrokratian takia heitä ei saada adoptoitavaksi, Vera Garbali kertoo.
Haastateltavat sanovat, että päättäjien pitäisi lähteä paikan päälle katsomaan, millaista elämä sodan keskellä on. Se saisi tekemään asioita toisin.
Tulijoiden evakkomatka kesti kymmenen päivää. Ilmajoelle saapunut ryhmä lähti sotaa pakoon ensimmäisten joukossa. Mukaan pakattiin nopeasti vain vähän vaatteita, kännykät ja tietokoneet. Kaikki muu on saatu lahjoituksina Suomesta. Mitä vielä tarvittaisiin?
– Töitä, ihan mitä tahansa työtä, ukrainalaiset toivovat.
