I-P:ssa (9.5.2022) kerrottiin koko sivulla perinteisen opetusmallin haastajasta. Jotta lukijat eivät saisi käsitystä, että Vaasassa on eletty jossain opetuksen takapajulassa, on syytä valottaa hieman ainakin johtamisen ja organisaatioiden opetusmetodeja Vaasan yliopistossa.
Jo yli 40 vuotta sitten mm. johtamisen keskeisessä opintojaksossa opiskelijat perehtyivät kurssikirjan seuraavan luentokerran aiheita käsitteleviin lukuihin etukäteen ja opetus tapahtui johtoryhmäharjoituksina siten, että kulloinenkin puheenjohtajatiimi valmisteli ryhmän opiskelijajäsenille tehtävät seuraavaa johtoryhmän kokousta eli luentoa varten. Luennon lopussa luennoitsija analysoi johtoryhmän työskentelyn ja selvitti oleellisia seikkoja.
Opintojaksojen sisältöön opiskelijat perehtyvät myös ennakkotenteissä. Toisin sanoen opintojakson keskeinen kurssikirjatieto on jo luennoilla tuttua, ja sitä luennoitsija syventää ja valottaa (toivottavasti) omilla tutkimustuloksillaan, opiskelijoiden itseanalyyseillä, casetapauksilla, ryhmätöillä, yritysvierailijoilla, yritysvierailluilla, jne.
Case-opetus alkoi johtamisen opinnoissa jo 1970-luvun puolivälissä suoritettuani Liikkeenjohdon Instituutin järjestämän casekirjoittamisen kurssin ja valmistettuani johtamista ja organisointia käsittelevän caseharjoituksen konsultoimastani lahtelaisesta autoliikkeestä. Useat johtamisen opettajat käyttivät opetuksessa casejä, joita sai mm. sittemmin lopetetusta Suomen casekirjastosta. Vuorovaikutus on aina ollut oleellinen osa johtamisen opetuksessa.
Opetuksen syväoppimista vahvistettiin mm. luovuutta ja innovaatioita sekä tulevaisuuden tutkimusta käsittelevissä opintojaksoissani pitämällä kurssit vuosittain lähimaakuntien yrityksissä opiskelijoiden ratkoessa niiden luovuus ja innovaatiokysymyksiä tai tehdessä tulevaisuuden skenaarioita yrityksille.
Myös tiimiopiskelua ja ryhmätenttejä on järjestetty aina laajoista perusopinnoista lähtien. Toimivien tiimien rakentaminen opiskelijoiden persoonallisuustyyppianalyysien perusteella oli myös erittäin opettavainen innovaatio, joka mahdollisti hyvinkin erilaisten tyyppien ’joutumisen’ oppimaan yhteistyötä vastakkaistenkin tyyppien kanssa. Oleellinen osa kursseja olisikin osallistujien itsetuntemuksen kehittäminen. Itsetuntemuksella syvennetään omakohtaista oppimista kulloisestakin aiheesta. Valitettavasti tätä tietämystä ei yliopistossa enää ole. Suurin osa johtamiskoulutusta ylipäätään on koko lailla turhaa, kun koulutettavalle ei synny pätevällä tavalla itsetuntemusta, jonka pohjalta voisi aidosti johtajana kehittyä. Osaajien puutteesta kaikenlaisia kepposia konsulttien kauppaamia ’diskejä’ käytetään jopa yliopistoissa.
Opetusmetodeja mietittäessä tulisi tietää, että erilaiset oppijatyypit eli käytännössä persoonallisuustyypit tarvitsevat oppiakseen erilaisia metodeja. Esimerkiksi noin 20% koulutettavista kammoksuu osallistavia menetelmiä haluten listoja ranskalaisin viivoin, kun taas yrittäjämäiset tyypit pitkästyvät viimeistään 20 minuutin katederiluennon jälkeen tarviten muita opetusmetodeja. Opetuskokonaisuuden pitää siis muodostua moninaisista menetelmistä ja myös fyysisillä tilaratkaisuilla on merkitystä. Trendi tehdä jopa peruskouluun pelkästään avoimia opetustiloja heikentää mm. introverttien oppimista samoin kuin avokonttorit introverttien työtehoa. Tiedon puute persoonallisuustyypeistä aiheuttaa kaikkialla suuria menetyksiä.
Ns. perinteinen lopputentti on kieltämättä ”nopein tapa unohtaa” opittu asia. Kuitenkin noin neljännes opiskelijoista on haluttomia, vastuuttomia tai kyvyttömiä osallistumaan ja oppimaan vapaaehtoisesti, joten heidän vuokseen kaikkien pitää kärsiä tenttimällä. Ns. keskustelevat lopputentitkin ovat periaatteessa hyviä ratkaisuja, mutta varsinkin avoimessa yliopistossa osa opiskelijoista saa hyväksytyn kurssisuorituksen tyhjästä. Ainakin yliopistotutkinnot ovat ylipäätään vaatimuksiltaan aivan liian heppoisia.
Todettakoon vielä, että ainakin kauppatieteellisellä alalla pääsykoe jo antoi jonkinlaisen perustietämyksen, toki valituista pääsykoekirjoista riippuen, tuleviin opintoihin. Valitettavasti ylioppilastodistuksen lisääntynyt käyttö opiskelijavalinnoissa poistaa tämän hyödyn sen lisäksi, että todistusvalinta katastrofaalisesti johtaa sopimattomien tyyppien valikoitumisen ammatteihin.
Vaikka erityisasiantuntija Markku Saarelaisen kauppaama flippaus onkin pyörän uudelleen keksimistä, lienee sille vajavaisuuksistaan huolimatta tarvetta sellaisissa yliopistoissa ja oppiaineissa, joissa ei ole ollut tietoa eikä halua kehittää monipuolisia opetusmetodeja.
Vesa Routamaa
professori, yrittäjä
Vaasa