Päätoimittaja Markku Mantila harrasti valikoivaa taloushistorian tulkintaa Ilkka-Pohjalaisen kolumnissaan (I-P 5.10.). Hänelle on jäänyt väärä käsitys sekä Sanna Marinin (sd.) hallituksen talouspolitiikan sisällöstä että tuloksista.
Siksi hän päätyy syyttämään Petteri Orpon (kok.) hallituksen epäonnistumisesta edellistä hallitusta ja toistaa näin sanasta sanaan kokoomuksen ja perussuomalaisten puheita.
Marinin hallitus kohtasi kaudellaan kaksi kriisiä, jotka lisäsivät julkista velkaa. Velkaantuminen kiihtyi kaikkialla maailmassa, mutta Suomessa vertailumaita vähemmän.
Verrattuna aiempiin talouskriiseihin työttömyyttä ei päästetty kasvamaan ja pitkittymään, vaan yrityksistä ja kotitalouksista pidettiin huolta kriisin keskellä. Tämän politiikan hyväksyivät myös oppositiossa istuneet kokoomus ja perussuomalaiset, jotka vaativat toistuvasti suurempia valtion menoja yritysten ja ihmisten tukemiseen.
Koronapandemian jälkeen Suomen julkinen talous lähti vahvistumaan nopeasti. Sen myötä velkasuhde kääntyi laskuun. Alijäämä oli hallituksen viimeisenä kokonaisena budjettivuonna (2022) 0,8 % bruttokansantuotteesta, joka alittaa kirkkaasti esimerkiksi velkajarrussa sovitun 2–2,5 % tavoitteen. Tätä ei saavutettu leikkauksilla, vaan ennätyskorkealla työllisyydellä. Yli 86 000 työpaikkaa syntyi yksityiselle sektorille.
Kun huomioidaan Marinin ja Rinteen hallitusten kaikki pysyvät meno- ja tulolisäykset ja -vähennykset, pysyvä nettolisäys oli 1,4 miljardia euroa.
Suurimmat lisäykset kohdistuivat oppivelvollisuuden laajentamiseen, vanhustenhoidon hoitajamitoitukseen ja terveydenhuollon 7 päivän hoitotakuuseen. Näistä vain ensimmäinen on Orpon hallituksen leikkausten jälkeen voimassa, joten Marinin ja Rinteen hallitusten päättämät lisämenot eivät juuri nykyhallitusta rasita.
Vaikka tärkeimmät velkaantumisen mittarit ovat velan ja alijäämän suhde bruttokansantuotteeseen, voidaan velkaantumista tarkastella myös suorina velkasummina.
Viime kaudella velka kasvoi 45 miljardilla eurolla. Vuoden 2026 puoliväliin mennessä, vuoden lyhyemmällä jaksolla, Orpon hallituksen kaudella velka on kasvanut 57 miljardilla eurolla.
Valtion velka ylitti juuri 200 miljardin euron rajan, joten Marinin hallitus vastaa noin 20 prosentista ja Orpon hallitus tähän mennessä noin 30 prosentista velan kokonaissummasta. Noin 4 miljardin korkomenoissa suhde on samanlainen. Viime hallituskauden velat kerryttävät sitä vajaan miljardin ja Orpon kausi reilun miljardin edestä.
Parhaiten ero hallituskausien välillä näkyy vertailussa muuhun Eurooppaan. Pandemian, Venäjän hyökkäyssodan ja energiakriisin kanssa toiminut Marinin hallitus saavutti joka vuosi muuta Eurooppaa (ja valtiovarainministeriön ennusteita) paremman työllisyyden ja kasvun sekä pienemmän velkaantumisen.
Orpon hallitus taas on eriyttänyt Suomen muusta Euroopasta. Se on päästänyt työttömyyden koko EU:n suurimmaksi ja kasvun jopa OECD-maiden heikoimmaksi. Tämä on johtanut myös velkaantumisen räjähtämiseen.
Suomen ongelmat eivät johdu leikkauslistojen lyhyydestä. Niitä on tehty 2008 finanssikriisistä lähtien kaikissa hallituksissa. Sen sijaan kasvun puute ja korkea työttömyys heikentävät julkista taloutta. Leikkaukset ja veronkorotukset ovat aina enemmän tai vähemmän kasvua heikentäviä.
Siksi julkista taloutta ei jatkossakaan saada tasapainoon, vaikka hyvinvointialueilta, koulutuksesta, kunnista ja eläkkeistä leikattaisiin miljardeja.
Varsinkaan Mantilan kolumnissaan nostaman virastojen, kuntien ja hyvinvointialueiden yhdistelyt eivät juuri säästöjä tuo, mutta varmasti lisäävät menoja ja vaikeuttavat palveluiden järjestämistä yhdistämisprosessin ajan.