Kun Elisabet Järnefelt muutti Vaasaan vuonna 1888 miehensä kuvernöörinpestin takia, hän yllättyi iloisesti.
Järnefeltit muuttivat tänne Kuopiosta, tuolloisesta kulttuurikaupungista, jossa Elisabet oli muun muassa osallistunut Minna Canthin kirjalliseen salonkiin.
Elisabetia peloteltiin, että Vaasa on pelkkä takapajula, jossa on kivisiä merenrantoja, eikä kukaan ymmärrä suomea. Venäläissyntyinen Elisabet oli kääntynyt fennomaaniksi ja ajoi pontevasti suomalaisen taiteen, kulttuurin ja kielen asemaa.
Vaasaan päästyään Elisabet huomasi, että puheet takapajulasta eivät pitäneet lainkaan paikaansa.
Hän kirjoitti heti ensikirjeissään pojalleen, että Vaasassa oli raikastuulinen, sininen meri, ihanat kalastajamajat rannikolla ja että kaupunki oli hyvin siisti.
Vaasalaisia hän kuvaili reippaiksi, iloisiksi ja vapaiksi, kuin heidän merensä. ”He osaavat nauraa enemmän kuin me Kuopiossa, ja kaikki on heillä avointa ja teeskentelemätöntä”, hän kirjoitti.
Elisabetin mielestä kansaa oli helpompi lähestyä Vaasassa kuin Kuopiossa tai muualla. Vaasan köyhien joukossa oli paljon maalta muuttaneita suomenkielisiä, ja vapaaherratar alkoi harjoittaa täällä hyväntekeväisyyttä.
Kun luin viikonloppuna Elisabetin pojan, Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaania, aloin miettiä, millaisen Vaasan kohtaa nykyihminen, joka muuttaa tänne.
Kivisiä merenrantoja ja tuulista täällä on edelleen. Ihania kalastajamajojakin löytyy, vaikka ei enää niin ahkerassa käytössä kuin runsaat 130 vuotta sitten.
”Vaasassa kukaan ei ymmärrä suomea” on muualla Suomessa sitkeästi elävä väärinkäsitys, johon varmaan lähes kaikki suomenkieliset vaasalaiset ovat joskus törmänneet.
Me paikalliset tiedämme, että se ei pidä paikkaansa. 66,2 prosenttia Vaasan väestöstä on suomenkielisiä (Tilastokeskus 2022).
Entä ovatko vaasalaiset reippaita, iloisia, avoimia, teeskentelemättömiä ja helposti lähestyttävissä, kuten Elisabet Järnefelt kuvaili?
Toivoa sopii, mutta riippuu varmaan siitä, keneltä kysyy.
Jokainen elää omassa kuplassaan, johon kuuluvat esimerkiksi koti ja naapurit, ystävät, harrastukset, työ- tai opiskelupaikka tai työttömyys.
Miten kuvailee Vaasaa neljäkymppinen insinööri, joka löytää täältä hyväpalkkaisen, vakituisen työpaikan kaupungin energiakeskittymän yrityksestä ja ostaa Länsiniitystä omakotitalon, johon mahtuu perhe ja pihaan katumaasturi?
Entä parikymppinen opiskelija, joka muuttaa tänne vaikkapa Kuopiosta? Hän kulkee polkupyörällä vastatuuleen Palosaaren sillan yli ja laskee rahojaan, minkä verran on iltarientoihin käytettävissä.
Tai viisikymppinen, useiden pätkätöiden jälkeen työttömäksi jäänyt toimisto- tai raksatyöntekijä, jonka puoliso sai Vaasasta töitä?
Entä kahdeksankymppinen, Mustasaaren hiljaisesta sivukylästä Vaasan keskustaan muuttanut eläkeläinen, jolla terveys reistailee ja suuri osa ystävistä ja ikätovereista on jo kuollut?
Vaikka elämä Vaasassa näyttää omien ruusunpunaisten, sameanharmaiden tai vaikka kateudenvihreiden silmälasien läpi tietynlaiselta, kannattaa muistaa, että naapuri tai ystävä voi nähdä samat asiat aivan toisin.
Jokainen meistä voi vaikuttaa siihen, millaisen kuvan Vaasasta ja sen ihmisistä saa tänne muuttava uusi asukas.