Ulkomailla käydessäni en malta olla vertaamatta sikäläisten järjestelmien toimivuutta täkäläisiin.
Mittailen huomaamattani toiminnan tehokkuutta ja sujuvuutta sekä asiakastyytyväisyyttä ja yhteiskunnan kokonaisetua.
Otan pienen esimerkin.
Kävin Berliinin filharmonikkojen konsertissa Berliinissä. Siellä palvelu pelasi. Ei kulunut edes minuuttia, kun sain väliajalla tiskiltä viinilasin kouraan ja konsertin jälkeen narikasta takin syliin.
Palvelupisteissä oli runsaasti henkilökuntaa. Saksalaiset myivät viinilasillisia ja hakivat takkeja ystävällisellä mutta tehokkaalla liukuhihnavauhdilla.
Kaikki olivat tyytyväisiä. Ihmisillä oli töitä, kauppa kävi ja asiakkaat välttivät jonottamisen.
Suomalaisessa konserttitalossa tai teatterissa viinilasillista saa pahimmillaan jonottaa koko väliajan.
Kukaan ei ole tyytyväinen, kun tarjoilua hoitava yritys on laittanut yhden harjaantumattoman harjoittelijan palvelemaan puolta katsomollista. Myynti on hidasta ja asiakkaat turhautuneita.
Letkan hännille jääneet eivät viitsi edes vaivautua.
Eikä ihmisillä ole töitä.
Varsinkin palvelualoilla suomalaisen yrityselämän lähtökohta tuntuu olevan: mitä vähemmän työvoimakustannuksia, sen parempi. Se on väärä lähtökohta.
Kauppa ei käy niin kuin se voisi käydä.
Yhteiskunnan kokonaisetu on, että raha liikkuu ja ihmisillä on työtä. Sitä on jankutettu siitä asti, kun bruttokansantuote romahti seitsemän vuotta sitten lähes 8,5 prosenttia.
Kunnon korjausliikkeitä ei ole kuitenkaan tehty.
Olen varma, että jossakin tämän maan kassakaapissa on manuaali, jolla Suomi pannaan kuntoon. En tiedä pumaskan sisältöä, mutta tiedän sen olevan olemassa. Se on realismia.
Realismia on sekin, ettei ohjeita päästä soveltamaan käytäntöön.
Pienessä maassa on aivan liian monta tasavahvaa ja eri suuntiin tempovaa yhteiskunnallista voimaa.
Osa niistä yrittää jopa riuhtoa kivirekeä taaksepäin, menneisyyttä kohti. Siksi meillä syntyy hirmuisen väännön jälkeen kummallisia kompromisseja toinen toisensa perään.
Maailma on kuitenkin peruuttamattomasti muuttunut ja muuttuu edelleen.
Saksan ja Ruotsin kaltaisissa kahden suuren puolueen maissa ja Viron tapaisissa joustavissa pikkuvaltioissa tämä on sisäistetty. Niissä on pantu tuulemaan.
Suomalaiset sen sijaan jupisevat jonoissaan, maksavat kehnosta viinistä kalliin hinnan ja palaavat huonolla tuulella kuuntelemaan konsertin loppuosan.
Teos olkoon Kalevi Ahon ooppera Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet.
ILARI TAPIO