Kun pikkuveli tuli kotiin silitin hänen päätään hampaat irvessä ja täristen. ”Mitä meidän pikku Härrrveli , kaikella kolmivuotiaasta huokuvalla mustasukkaisuudella sähistynä. Äiti katsoi parhaaksi siirtää minut kauemmaksi. Siitä alkoi yhtenen taipaleemme sisaruksina, minun ja Härvelin, eli Harri Velin.
Harri oli noin puolenvuoden ikäinen kun hänestä alettiin huolestua. Puolen vuoden iässä kaveri ei ollut vielä kääntynyt vatsalleen eikä jaksanut kannatella päätään. Tutkimusten jälkeen todettiin hydrogefalia, vesipää. Sitä seurasi muita tutkimuksia ja kehitysviivästymä diagnooseja. Samoihin aikoihin minulla puhkesi astma. Tuntui että olimme jatkuvasti sairaalassa ja jälkeenpäin, kun tulin itse vanhemmaksi ihmettelin kuinka vanhempani jaksoivat.
Meillä ei surtu tai valitettu tilannetta. Ei puhuttu selviytymisestä tai jaksamisesta, ei ainakaan meille lapsille. Se oli meidän arkea. Meillä oli tukiverkostoina isovanhemmat ja muuta sukua sekä vahva ystäväperheiden verkosto. Myös vertaistukea löytyi.
Erityisyys, erilaisuus ja toisenlaisuus ovat olleet puheenaiheena kuluvalla viikolla. Asiaa on käsitelty monesta näkökulmasta ja omaisista ovat päässeet ääneen niin vanhemmat kuin sisaruksetkin. Myös yksinäisyys on ollut puheenaiheena, joka monesti koskettaa erityisryhmiä.
Yksinäisyydestä rakennan aasinsillan (ehkä hiukan huteran, mutta kuitenkin) leikkiin. Kollegani pyysi kirjoittamaan erityislasten leikistä erityisesti autisminkirjon tai tarkkaavaisuushäiriön omaavista lapsista. Yllättävän vähän asiasta oli tietoa.
On selvää, että leikki ei suju tavalliseen tapaan jos motoriset taidot eivät ole samalla tasolla kuin muilla, ei pysty keskittymään tai toimimaan sosiaalisissa tilanteissa yleensä. Mutta miten voisimme auttaa leikin avulla näitä erityisiä leikkijöitä? Voimmeko hyväksyä sen että heidän leikkinsä on erilaista ja heittäytyä siihen maailmaan, ehkä jopa vahvistaa heidän toimintansa ja antaa siten onnistumisen kokemuksia? Voisiko leikki olla avain siihen maailmaan, johon autistinen lapsi saattaa kadota? Ei jätettäisi ketään yksin.
Meillä on vahva tarve määritellä ja sen jälkeen määritelmällä oikeuttaa oma tekemisemme tai tekemättä jättämisemme. Kun eteemme tulee lapsi, jolla on ADHD diagnoosi, saatamme helposti ajatella, että kaikki mitä hän tekee, johtuu siitä määritelmästä. Tulisi kuitenkin pyrkiä ajattelemaan, mitä kaikkea onkaan mahdollista tehdä diagnoosista huolimatta. Miten voimme toimia, jotta myös tämä lapsi voi osallistua?
Millaisia onnistumisen kokemuksia voimme hänelle antaa ja mitä voimme yhdessä tehdä toisin, jotta hän ei jää leikin ulkopuolelle? Myös erilainen leikki tarvitsee tilaa. Lasten leikkitaidot eivät kehity itsestään ja leikin avulla lapsen kehitystä voi tukea. Voimme ruokkia mielikuvitusta tai auttaa motoriikan kehittymisessä leikkiessä.
Lapsemme kohtaavat päivittäin erilaisuutta. He ihmettelevät ja vertaavat itseään toisiin. Aikuisten tehtävä on selittää erilaisuutta lapsille. Jokaisessa meissä on jotain erityistä, toisissa sitä on vain vähän enemmän.
Anna Granlund
Kirjoittaja on Pohjanmaan leikkilähetti Koko Suomi leikkii -hankkeessa.