Otsikko on se vastaus, jonka kuulen usein diakoniatoimistossa kysyessäni: oletko puhunut näistä asioistasi kellekään läheisellesi?
Näillä asioilla en tarkoita mukavia jaettavia: lomareissua Thaimaaseen tai Espanjan auringon alle, hiihtolomaa Lapin hangilla, liikunnallisen riemun ja onnistumisen kokemuksia, toimivien ruokavalioiden jakamista saati lapsen lento-jalka-pesäpallomenestystä. En tarkoittanut hyvää kuuluu –asioita.
En kellekään –asiat ovat tavalla tai toisella pieleen menneitä asioita. Listasta löytyy vaikka mitä: eron mukanaan tuomat vähemmän kauniit selvittelyt, parisuhteen saaminen selvitystilaan ihan vain omasta mokasta, velkaantuminen, jota on yritetty omin voimin korjata pikavipeillä ja muilla lainoilla tai ihan vain väärän valinnan tekeminen. Vain muutamia mainitakseni. Asioita, jolloin tuntee epäonnistuneensa, eikä pärjää enää. Näissä tilanteissa pahin ilkkuja istuu omalla olkapäällä kuiskien ”epäonnistuit, häpeä itseäsi, älä ainakaan kerro kellekään, noloa”.
En kerro kellekään –möykkyjä kantavia ihmisiä on paljon. Allekirjoittanutkin liittyy toisinaan joukkoon vähemmän iloiseen, että en tässä pistä itsekään sen paremmaksi. Voitaisiinkin ottaa kaikki sellainen ryhtiliike, että uskaltauduttaisiin kysymään toisiltamme ”mitä sulle kuuluu?” Ja jopa kuuntelemaan ihan oikeasti vastaus. Kannattaa olla avoin mieli, vastaukset saattavat yllättää.
Opiskeluaikoinani tallasin nuoruuden innolla Lahden katuja törmäten vanhaan luokkakaveriini. Hän siinä kysymään yhteisen koulukaverimme kuulumisia ja minä selittämään innolla kaverimme urakehitystä Lontoon rahaa tahkoavissa liikemiespiireissä. Vanha luokkakaverini kysyi melko nopeaan: ”Mutta mitä hänelle oikeasti kuuluu?” Muistan vieläkin hämmennykseni ja nolouden tunteen joutuessani vastaamaan, etten tiedä.
Katseella mittaillen ei juuri päätelmiä voi tehdä, mitä toiselle oikeasti kuuluu. Jos uskaltautuisimme vähän kuoresta ulos, voisi olla paljon asioita, missä meitä kaivattaisiin. Unelmani olisi tilanne, että jokainen ihminen voisi ”oletko kertonut kellekään” –kysymykseen vastata ”Kyllä, olen puhunut näistä mieltäni painavista asioista ja se on helpottanut paljon.”
Kati Latikka
diakoniatyöntekijä
Nurmon kappeliseurakunta