Traumaattisilla ja dramaattisilla hetkillä mieleen voi juolahtaa yllättäviä, hyvinkin käytännönläheisiä asioita. Eläin- ja ympäristöetiikan tutkija, eläinfilosofi Elisa Aaltola veti syksyllä 2020 Turussa sairaalassa takkia päälleen, vaikka lääkäri yritti vieressä sanoa, että edessä on hätäleikkaus eikä nyt oikein voisi lähteä minnekään.
– Ajattelin vain, etten voi jäädä sairaalaan yöksi, että on pakko lähteä koirien luokse. Sanoin lääkärille, että tulen sitten aamulla kyllä takaisin, hän muistelee STT:n haastattelussa.
Kodin sijaan Aaltola kuitenkin päätyi leikkauspöydälle. Aivoista oli löytynyt hammasoperaation seurauksena syntynyt tulehduspesäke, ja lääkärit opastivat nelikymppistä Aaltolaa varautumaan pahimpaan. Hän muotoili testamenttia ja järjesti ennen kaikkea sitä, mitä koirille tapahtuu, jos hän ei toivu.
Hoidot kestivät kuukausikaupalla aluksi sairaalassa ja sitten kotisairaanhoidossa. Aaltola oli heikossa kunnossa ja vakuuttunut, että hän tulee kuolemaan.
– Mielessäni oli vain se, kuinka harmissani olin, etten ollut tehnyt eläinten eteen enempää käytännössä. Tuntui turhauttavalta, että minulta jää tekemättä se, mikä minulle olisi ollut kaikkein tärkeintä.
Suunnitteilla oli aina ollut, että lopulta hän kirjoittaa eläinasioista suurelle yleisölle, kunhan saa ensin vietyä akateemisen uransa tavoitteeseen saakka. Sairastuminen kuitenkin pilasi aikataulun, jonka Aaltola oli omalle elämälleen asettanut.
Päin Rovanperää
Vaikka Aaltola oli aiemminkin puhunut eläinten oikeuksista ja lajien suhteista julkisuudessa, akateeminen tutkimus ei enää tuntunut riittävältä. Hän sanoo, ettei voi liikaa korostaa tieteellisen tutkimuksen tärkeyttä, mutta harmillisesti varsinkaan ympäristö- ja eläintutkimuksen tulokset eivät useinkaan päädy suuren yleisön tietoon tai uutisiin saati vaikuta päätöksentekoon.
Toivuttuaan Aaltola ryhtyi aktiiviseksi sosiaalisessa mediassa. Hän pyrki jakamaan tietoa akateemisten piirien ulkopuolelle sekä otti kantaa muun muassa kasvissyönnin puolesta, rallikuski Kalle Rovanperän törmäykseen lehmän kanssa ja pienpetojen joukkuemetsästyksen SM-kisoihin. Keväällä 2023 hän oli eduskuntavaaleissa Varsinais-Suomessa vihreiden ehdokkaana ja piti kampanjassaan esillä erityisesti eläinasioita. Tuloksena oli varakansanedustajan paikka.
Viime syksynä vastaan tuli tienristeys. Turun yliopistossa tuli haettavaksi professuuri, jollaista Aaltola oli aina toivonut. Hän piti mahdollisuuksiaan sen saamiseen hyvinä – mutta samalla tiesi, että professorin työssä jäisi entistä vähemmän aikaa eläinkysymysten pariin.
– Silloin päätin, etten enää keskity yliopistotyöhön ja siihen urapolkuun vaan alan tehdä enemmän eläinten eteen.
Pitkäaikaisen haaveen tuloksena syntyi nyt lanseerattu Eläinoikeusakatemia. Vielä muutaman kuukauden ajan Aaltola tekee töitä yliopistolla viedäkseen vetämänsä tutkimushankkeen loppuun, mutta ensi talvesta alkaen uusi järjestö vie hänen aikansa täysipäiväisesti.
Ei pienen kuplan juttu
Aaltola sanoo Eläinoikeusakatemian olevan poikkeuksellinen toimija kansainväliselläkin mittapuulla. Kun monet eläinoikeusjärjestöt kampanjoivat yksittäisistä teemoista, kuten turkistarhausta ja broilerinkasvatusta vastaan, akatemia keskittyy yleiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja sen ravistelemiseen tieteen ja taiteen avulla.
Ryhmä aikoo tuoda esiin eläintutkimusta monitieteisesti esimerkiksi blogitekstien, podcast-sarjan, tiedevideoiden ja sosiaalisen median kautta. Suunnitteilla on verkkoluentoja, tiedetapahtumia, omaa tutkimustyötä ja kirjan julkaiseminen.
Järjestön taidepuolta kuratoi kirjailija Laura Gustafsson, ja tarkoitus on nostaa esiin kiinnostavaa, eläimiin liittyvää taidetta. Jossain vaiheessa järjestö aiotaan lanseerata myös englanniksi.
Aaltola korostaa, että kyse ei ole pienen kuplan asiasta. Järjestö haluaa olla kaikille avoin esimerkiksi puoluekannasta ja ideologiasta riippumatta. Toiveena on, että ihmiset alkavat arvioida omia näkemyksiään tutkitun tiedon perusteella.
Aaltola huomauttaa, että suomalais-ugrilaisessakin perinteessä esimerkiksi hirvissä ja karhuissa on nähty mielellisyyttä ja toimijuutta, kunnes erityisesti eläinteollisuuden synnyn myötä eläinten kognitiiviset kyvyt on yhteiskunnallisesti kiistetty tai sivuutettu.
– Silloin on paljon mutkattomampaa kohdella eläintä tuotantovälineenä, jos eläinten mielellisyys ja toimijuus unohdetaan.
Alkuvaiheen rahoitusta järjestö on saanut kestävyysteemoja tukevalta sijoittajalta. Jatkossa varoja tullee kannatusjäseniltä sekä lahjoituksina, ja lisäksi aikeena on hakea rahoitusta tiede- ja taiderahoittajilta, esimerkiksi säätiöiltä ja rahastoilta sekä EU:lta. Valtiolta järjestö ei rahaa hae, eikä sitä juuri ole jaossakaan: nykyinen hallitus on kiristänyt monien kansalaisjärjestöjen rahoitusta tuntuvasti.
Politiikka jää isoveljelle
Politiikkaan Aaltola ei enää suunnittele pyrkivänsä.
– Riittää varmasti, että perheestä yksi henkilö on siellä, hän sanoo naurahtaen.
Aaltola viittaa veljeensä Mika Aaltolaan, niin ikään tutkimustyöstä tunnettuun entiseen Ulkopoliittisen instituutin johtajaan, joka oli valitsijayhdistyksen presidentinvaaliehdokas ja tuli kesäkuussa valituksi EU-parlamenttiin kokoomuksen edustajana.
Se, että sisarukset jättävät akateemiset työt taakseen lähes samoihin aikoihin, on kuitenkin sattumaa. Elisa Aaltolan mukaan asiasta ei ole juurikaan keskusteltu, mutta hän arvelee, että halu vaikuttaa ja tuoda omia näkemyksiä esille on kotoa peräisin.
– Mutta toki meillä on hirveän erilaiset arvomaailmat. Huomaan, että yhä erilaisemmat.
Yhteistä on Elisa Aaltolan mukaan kuitenkin ollut turhautuminen siihen, että tutkimustieto pysyy akateemisissa piireissä, ei leviä niiden ulkopuolelle. Esimerkiksi eläinten mielen kyvyistä, eläintuotannon ja ilmastokriisin suhteesta sekä luontokadon ja eläinteollisuuden suhteesta tehdään koko ajan kiinnostavaa tutkimusta, joka ei kuitenkaan tunnu vaikuttavan mihinkään sen kummemmin päätöksenteossa kuin median luomassa eläinkuvassa.
Hetkessä asiat eivät muutu, ja Aaltola ymmärtää hyvin, että oma aika on rajallinen. Sairastumisen jälkeen jokainen päänsärky saa hänet ajattelemaan, että entä jos lähtö tuleekin nyt.
Ja vaikka elinaikaa olisi paljonkin, hän ei usko saavansa kaikkea valmiiksi. Keskeneräisyyden tunne ei kuitenkaan lannista vaan motivoi. Kun on paljon asioita tehtävänä, niitä täytyy vain yksi kerrallaan ryhtyä tekemään.
Sitä paitsi uusia tulijoita onneksi on.
– Kun minusta lopulta aika jättää, voin heittää pallon seuraavalle. Se tuo motivaatiota. Kun teen nyt niin paljon kuin pystyn, seuraavan on ehkä helpompi jatkaa.
