Kävin viime keväänä pitkästä aikaa Seinäjoella ja näin omin silmin, miltä näyttää näivettyvä keskusta.
Oli aurinkoinen lauantaipäivä, mutta kaduilla haahuili vain yksittäisiä zombiapokalypsistä selvinneitä.
Tätä on tietysti liikkeellä, jopa joillakin alueilla Helsingissä. Muutama vuosi sitten kävelimme erään brittikirjailijan kanssa Ullanlinnasta kohti hotellia.
”Missä kaikki ovat?” vieras kysyi, kun lähestyimme keskustaa.
Totta, oivalsin. Kuljimme perjantai-iltana kivenheiton päässä pääkaupungin rautatieasemasta, mutta kaduilla olisi voinut pelata golfia.
Vaasassa tauti näkyy siellä täällä tyhjinä liiketiloina. Välitön katastrofi vältettiin, kun vanhan linja-autoaseman tontille suunniteltu Wasa Station -suurhanke tukehtui vihdoin pullaansa.
Heikkohermoisempi sai painajaisia jo projektin havainnekuvista, joissa sojottava tornitalokolossi olisi saanut Kim Jong-unin laskemaan alleen.
Esteettisen kauhun lisäksi paikka olisi ollut käytännössä massiivinen hotelli- ja ostoskompleksi, joka olisi imaissut vanhan keskustan kaikesta liiketoiminnasta sekunnissa.
Tervehdinkin riemulla uutista, että valtuuston päätöksellä musiikki- ja tapahtumakeskusta yritetään saada vanhalle Wärtsilän alueelle. Suojeltu ympäristö 1800-luvun lopun rakennuksineen toivottavasti hillitsee kauppakeskusfantasioista kärsiviä. Muutenkin vanhojen tilojen luova uusiokäyttö sopii Vaasan henkeen paremmin kuin lasitornit.
Resepti on toiminut muuallakin. Tampereella historialliset tehdaskiinteistöt ovat jo pitkään olleet vastaavassa käytössä. Turun suhteen eletään jännittäviä hetkiä, kun kirjamessut siirtyvät messukeskuksen metrilakuympäristöstä tapahtumakeskus Logomoon, jonka vanhin osa on sekin 1800-luvulta.
Pelkkää hyvää Vaasan kaupunkikuvalle ei kuitenkaan kuulu. Loftetin talon tyhjeneminen ravintola- ja myymälätoiminnasta kirpaisee, yli sata vuotta palvelleen kauppahallin autius myös.
Jälkimmäisen kohdalla tosin koin hiljattain syyllisyydenpistoksen.
Kauppahallin onnettomuus on, että juuri kadulle näkyvät tilat ovat olleet jo pitkään tyhjinä. Tästä seuraa mielikuva, ettei peremmälläkään enää mitään ole.
Kun pari viikkoa sitten tartuin pitkästä aikaa oven kahvaan, kävi ilmi, että hallissa on toden totta elämää, niitä asiakkaitakin. Kahvia siemaillessani katselin Vaasanpuistikon puoleisen julkisivun lasimaalauksia ja pohdin, minkälaisia ponnistuksia vaaditaan, että moinen tila on vuosikaupalla puoliksi tyhjillään.
Kaikkeen ei voi vaikuttaa, joten kannattaa aloittaa itsestä. Tästedes kävelen kauppahallin ovesta sisään useammin.
Kirjoittaja on vaasalainen kirjailija.