Ylväs kirahvi kävelee savanniluonnon keskellä ja hamuilee puun ylimpiä lehtiä. Tummista läiskistään vanhaksi herraksi tunnistettava monimetrinen eläin ei meistä välitä.
Olemme saapuneet Etelä-Afrikan luonnonnähtävyyksien tunnetuimpaan helmeen, Krugerin luonnonpuistoon, maan Mosambikin vastaisella rajalla.
Aidatulla puistolla on kokoa lähes Keski-Suomen maakunnan verran. Jos siihen lisätään viereiset Mosambikin ja Zimbabwen suojelualueet, eläimillä on vapaata tilaa vaeltaa Pohjois-Pohjanmaan maakunnan verran.
Eräopas Lloyd Cronk ajaa vajaan kymmenen hengen porukkamme autoa tarkkaillen samalla ympäristöä tien kummallakin puolella.
Kun me matkustajat näemme tien vieressä vain harvaa pusikkoa, hän pysäyttää auton hiljaisesti ja osoittaa meille, miten pensaiden takana liikkuu jotain.
Erotamme kaukaa meitä kohti tulevan norsuemon jälkikasvunsa kanssa.
Krugerin teillä voi ajaa omillakin autoilla, mutta ilman opasta tuskin huomaisimme puoliakaan siitä, mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Oppaamme bongaa meille myös sentin mittaisia liskoja ja erilaisia luonnonyrttejä.
Eläinten kirjo kuivalla savannilla on hurja. Yksin nisäkäslajeja on noin 150, enemmän kuin missään muussa afrikkalaisessa luonnonpuistossa.
Suuri osa matkailijoista tulee tänne nähdäkseen kuuluisat viisi suurta metsästäjälle vaarallisinta lajia eli norsun, sarvikuonon, leijonan, leopardin ja afrikanpuhvelin.
Savannilla riittää tilaa kookkaillekin eläimille. Luonto pakottaa monet niistä vaeltamaan jatkuvasti paikasta toiseen. Niitä katsoessa oivaltaa, miksi ihminenkin kehittyi juuri savannilla.
Eläimet eivät meitä pelkää. Seeproja, kirahveja, afrikanpuhveleita ja norsuja tulee vastaan vähän väliä. Cronk tekee selväksi, että vaikka avoseinäisessä maastoautossa näemme eläimet vieressämme, ulos autosta ei ole asiaa virallisten taukopaikkojen ulkopuolella.
Kun istumme autossa, eläimet näkevät meidät vain osana jonkin sortin autoeläintä. Ulos hypätessämme olemme ihmisiä, joillekin eläimille pelottavia olentoja, toisille saalista. Leijonille olisimme jaloitellessa mahdollinen ateria.
Lähellä tietä makaa sarvikuononpoikasen raato. Cronk kertoo, että salametsästäjät tappoivat sen emon. Kun poikanen jäi vaille emon suojaa, hyökkäsivät nälkäiset leijonat sen kimppuun.
Kruger on monille uhanalaisille eläimille elintärkeä suojapaikka. Riistanvartijoiden suojelutyöstä huolimatta salametsästäjät saapuvat silti vähän väliä erityisesti suurten sarvikuonojen perässä.
Laiton metsästys ei ole ainoa asia, josta seudun eläimet ovat saaneet kärsiä.
– Vanhat norsut varovat edelleen Mosambikin puolelle kulkemista. Ne muistavat, miten niiden toverit ovat kuolleet poljettuaan sisällissodan aikana maamiinoihin, Cronk kertoo.
Luonnolla ei ole kiire. Jos haluaa nähdä paljon, kannattaa olla kärsivällinen.
Krugerissa voi jättäytyä pariksikin tunniksi istumaan vesilammen reunalla olevaan väijykorsuun. Kun malttaa hiljaa katsella poikastensa kanssa juomaan tulevia antilooppiemoja ja niitä ajan kanssa väijyviä, saaliitaan suoraan silmiin katsovia krokotiilejä, oppii luonnon pelisäännöistä paljon.
VISA NORONEN TEKSTI, SEBASTIAN RÖDER KUVAT
Juttu on julkaistu lehdessä 3.3.
