Wellamon ja Ahdin tytär Ahitar kuljettaa meitä elokuvassa Järven tarina vedenalaisen maailman saloihin tutustuttaen.
Elämä on syntymistä, ravinnonhakua, kamppailua, lisääntymistä ja kuolemaa. Elämä on karhea tarina selviytymisestä, mutta kuinka kauniisti sen on tehnyt Marko Röhr puolitoistatuntisessa dokumentissaan.
Ilman opetuksen häivää voimme vain nauttia suomalaisen luonnon kauneudesta – rikkaudesta, joka meillä on aina ympärillämme. Katsoin lumoutuneena rupikonnien kamppailua, se oli kuin titaanien taistelu. Kirkasvetisten järvien nieriät, taimenet ja ahvenet loistivat väreissään eikä leuakas haukikaan jättänyt kylmäksi – peto se on.
Hauskaa kuin laskiaismäessä oli saukkojen mäenlasku. Ja majavien rakennuspuuhia olisi seurannut pidempäänkin.
Tällaista elämää katsellessa viimeistään tajuaa sen, että olen tällä pallolla vierailijana, jonka pitäisi jättää jälkiä mahdollisimman vähän. Toivon, että vanhemmat ja koulut järjestävät nuorille tilaisuuden nähdä Järven tarinan.
Luottamusta ja uskoa tulevaan rakentaa myös radion ohjelmasarja Musiikin voima. Siinä haastateltiin sellisti Jussi Makkosta, joka on tehnyt viime vuonna koulukierroksen ohjelmalla Soiva metsä, tarinallinen Sibelius-konsertti.
Hän kertoi esiintyvänä taiteilijana kohdanneensa täysiä juhlasaleja, joissa sadat lapset istuvat lumoutuneena paikallaan – niin paikallaan – että liiketunnistimet lakkaavat toimimasta. Lapset istuvat hiiren hiljaa, osalta kyyneleet valuvat pitkin poskia. Piltit unohtavat ympärillä olevan maailman ja ovat yksin musiikin ja taiteilijan kanssa.
Taidekulttuuri ja klassinen musiikki ovat elämää rikastuttavia tekijöitä. Osa lapsista ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut klassista musiikkia.
Nyt, kun musiikkiluokat ajetaan alas, on entistä tärkeämpää etsiä vaihtoehtoja musiikkielämän rikastuttamiseen. Musiikkiluokathan ovat tarjonneet elämyksiä laajasti muillekin.
Elämme pitkästä aikaa harvinaisen kovaa elämänvaihetta. Meille sota välittyy konkreettisena pakolaisvirtana, ja olemme osallisia. Meidän on tehtävä osamme todellisessa hädässä olevien auttamiseksi, mutta miten suhtaudumme vastuutaan pakoileviin käpykaartilaisiin? Oman maamme pakolaisjoukko 75 vuotta sitten oli isoäitejä, äitejä ja lapsia lehmien kanssa.
Ihan erilainen on tämän ajan pakolaisvirta: nuoria miehiä älykännykät kädessä, ja ikäkin pitää osoittaa hammaslääkärin arvion perusteella. Voimme ainakin vaatia rehellisyyttä ja vilpittömyyttä autettaviltamme.
Minua on puhutellut erityisesti se hellyys, joka näkyy maailmalle levinneessä kuvassa Turkin rannalta. Siinä turkkilainen pelastustyöntekijä kantaa rannalta pienen Aylan Kurdin ruumista. Hänellä on sylissään pieni mies, jonka elämä sammui sodan kumua paetessa. Valtapolitiikan uhrit ovat aina suurimmaksi osaksi viattomia naisia ja lapsia.
Tällaisina aikoina tarvitaan paljoa pahaa ylittävä määrä hyvää.
Eeva Korpi-Hyövälti
Kirjoittaja on lääketieteen tohtori, sisätautien erikoislääkäri ja diabetologi.